Hei hei ihana joulu, tervetuloa perkuleen uuden vuoden aatto

Sinne meni joulu, seuraavaksi onkin vuorossa uusi vuosi, joka on vuoden kamalin juhla. Inhoan ja pelkään raketteja ja sen jaksa odottaa että nämä tuskan päivät olisivat ohi. Osa idiootti-ihmisistä kun paukuttelee raketteja jo ennen varsinaista juhlapäivää. Olisin erittäin kiitollinen, jos näin ei tehtäisi tai vaikka koko raketit kiellettäisiin, mutta minkäs tällainen pieni koira sille mahtaa.

Jouluna oli varsin mukavaa, kuten jo ennustinkin. Mamma oli meillä vain muutaman päivän, mutta aijai mitä herkkuja saatiin ja kuinka paljon rapsutuksia! Lisäksi Minä sain nukkua mamman kanssa joka yö, koska heille tehtiin peti meidän huoneeseemme. Max sai häädön ja hänen petinsä siirrettiin mamin ja isännän huoneeseen. Tosin, eipä Max sillä pedillä juuri mitään tehnyt. Kaveri oli ihan onnessaan, koska ihmisten sänky on sen verran korkea, että se mahtuu sinne alle nukkumaan. Suurin osa muista sen "luolista" kun on jäänyt sille liian pieneksi.

Jouluaattona saatiin myös toki lahjoja. Molemmat saatiin kaksi pakettia ja sen lisäksi Max sai vielä kirjavaraidallisen neulepuseron. Siitä tulee kuva myöhemmin, kunhan mami jaksaa sellaisen ottaa. Mami tekee meille myös talvitakkeja, Maxin takki on ollut jo valmis pidemmän aikaa, mutta Minun takki on vielä hieman kesken. Laitan niistä sitten kuvat samalla.

Rakastan avata lahjapaketteja! Paperia on niin kiva repiä ja sieltä alta paljastuu sitten vielä aina jotain mukavaa. Näistä paketeista saatiin joulumakkarat:

Lisäksi saatiin yhdet isommat paketit, missä oli kummallekin uusi lelu. Max sai vinkuvan poron ja minä ammuvan pehmolehmän. Se lehmä vaan oli kovin huonolaatuinen, koska rikoin sen viidessä minuutissa. Kymmenen minuutin kuluttua Max oli viimeistellyt tapon ja kiskonut kaikki vanut pihalle. Se oli kyllä kiva lelu, niin kiva ettei Max välittänyt lainkaan omastaan vaan yritti varastaa sen heti alkuun. Kun olin tuhonnut sen, niin saatoin hyvin antaa sen tuolle ipanalle. Isäntä kuitenkin pelasti tilanteen ja siirsi ammu-äänen meidän vanhaan leluun, muoviseen sorsaan. Nyt meillä on ammuva sorsa, joka luultavasti kestää hieman pidempään kuin tuollainen kankainen, heikko lehmä.

Niin, ja sehän Minun piti vielä kertoa, että Paholais-Possu on tullut meille takaisin! Isäntä osti Minulle pari vuotta sitten röhkivän possu lelun. En ymmärrä miksi, koska se oli ihan kammottava! En ikinä ole pelännyt mitään niin kovin. Mami koitti lahjoittaa sen Brunolle, mutta eihän Brunokaan ole niin tyhmä että lähtisi Paholais-Possua uhmaamaan. Se sitten piilotettiin johonkin pimeään koloon, kunnes Max saapui. Max puolestaan on niin tyhmä, että lähti heti taistoon. Puoli vuotta se sitä vastaan tappeli, kunnes lopulta puri sen jalan irti, eikä se enää päästellyt kammottavia ääniä. Mami keksi tästä taistelusta, että Max muka tykkäsi siitä lelusta, kun oli koko ajan sen kimpussa, ja niinpä hän osti Maxille uuden joulukuun alussa! Minä pysyn possusta kaukana, mutta toivon kovasti että Max saa sen tapettua mahdollisimman pian.

Joulu, joulu tullut on

Nyt on sitten taas talvi. Ulkona on kylmää ja inhottavaa. Jos pakkasta on vain vähäsen, sitä voi käydä pienellä lenkillä, mutta en ymmärrä kuka tuolla haluaa hengailla. Ja tällä hetkellä on niin kylmä, etten suostu kyllä millekään lenkille, ulkona käyn vain sen verran kuin on pakko tarpeiden takia. Max puolestaan on ihan kaheli ja voisi muuttaa ulos. Joulukuun alussa ihmiset menivät asentamaan jouluvaloja ulos ja siistimään muutenkin pihaa, ja ottivat Maxin mukaan. Lopulta mami joutui kantamaan sen väkisin sisälle, kun se rupesi jo tärisemään vilusta, mutta olisi silti halunnut möyriä lumikasassa.

Agility on meillä nyt kolmen viikon joulutauolla, onneksi! Viimeisellä kerralla oli ihan jäätävän kylmä, joten mami lupasi että saan jäädä muutenkin talvitauolle, paitsi tietysti jos loppu talvi on lämpimämpi. Nollan tienoilla, hieman pakkasen puolella olisi minulle hyvä. En halua että on märkääkään. Lumi on kuitenkin parempi kuin loska.

Talvessa parasta on joulu. Silloin saa paljon ruokaa ja lahjoja. Tämä joulu on myös erityisen kiva, sillä mamma, mamin äiti, tulee meille kylään. Hän on ehdottomasti paras ihminen koko maailmassa. Hän jaksaa rapsutella koko aamun, hänen viereensä pääsee aina nukkumaan ja häneltä saa niin paljon herkkuja, kuin vain jaksaa syödä. Ellei mami satu tulemaan paikalle.. Tosin, myös mami on jouluisin yllättävän anteliaalla tuulella. Hän ei jaksa valittaa jokaisesta suupalasta, joita joku antaa ja saattaa itsekin livauttaa jotain. Nyt voi olla, että hän on vieläkin höveliäämmällä tuulella, kun normaali rokotusreissullamme selvisi että olen laihtunut. Ei siis ole enää mitään paniikkia saada painoa alas, mutta mamin mielestä en saa silti enempää ruokaa, ettei paino vain tule takaisin. Epäreilua. Painetaan nyt Maxin kanssa saman verran, 9,1 kg, mutta silti Max saa syödä ihan tajuttomasti ja minä en!

Nyt Minun pitää palata keittiöön vahtivuoroon. Mami leipoo joululeipää ja se tulee kohta ulos uunista. Ehkä Minullekin liikenee jotain.. Palaan asiaan joulun jälkeen ja tulen kertomaan mitä kaikkia ihania joululahjoja sainkaan tänä vuonna.

Oikein ruokarikasta joulua kaikille!

Paljon onnea Minä!

Täytin viime viikolla 7 vuotta! Valitettavasti kaikilla oli kauhea kiire viime viikon, joten juhlittiin vasta viikonloppuna. Tarjolla oli tottakai kakkua.

Koska olin sankari, sen kanssa piti taas poseerata. On äärimmäisen haastavaa poseerata mokoman herkun kanssa, kun muuten joutuu elämään kaikenlaisilla laihiksilla..

Myös Max hengaili siinä vieressä kokoajan. En ole aivan varma himoitsiko se vain kakkuani, vai yrittikö päästä kuvaan. Pikkuinen onnistui molemmissa! Pääsi kuvaan ja sai vielä ison palan kakustakin.

Oli varsinainen herkku päivä meillä lauantaina! Isäntä meni halpaan ja antoi meille päivällä ruuan, vaikka mami oli ruokkinut meidät jo aamulla ennen töihin lähtöään. Mami myös ehti antaa meille kakun, ennen kuin isäntä "muisti kertoa" antaneensa meille ruokaa. Isäntä on varsin mukava tyyppi, toisin kuin pihistelevä mami.

Muuten meille ei kuulu mitään erikoista. Maxin silmäongelmatkin hävisivät ihan itsestään. Ripsiä sinne on kasvanut, mutta ilmeisesti se edelliskertainen kutina johtui kuitenkin jostain muusta. Maxilla oli pari päivää kauluri ja kun sitten kokeiltiin ilman sitä, se ei enää raapinutkaan. Nyt siitä on jo aikaa ja kaikki on ollut ok.

Agilityssä on käyty normaaliin tapaan. Minä olen ruvennut nyt loistamaan, pitäähän Minun näyttää Maxille miten homma toimii. Pari kertaa on jäänyt tosin välistä sateen takia. Mami on viisastunut ja tajunnut ettei näin hienoa koiraa kannata viedä ulos kurastumaan. Max tosin on päässyt, koska sitä ei kiinnosta minkälainen sää ulkona on. Tyhmä otus, sanoisin. Maxillä on edelleen parantamisen varaa keskittymiskyvyssään, mutta todella hyvin se silti tajuaa esteiden kohdalla mistä on kyse. Se tekee ihan innoissaan, mutta jos mami ei kokoajan jaksa keskittyä tai kuljetaan esteeltä toiselle, se ei malttaisi rauhoittua.

Max sai myös uuden kaverin. Tai siis Minun kaverini se oikeasti on, mutta ilmeisesti Max ja se ovat kuitenkin enemmän samalla tasolla. Kyseessä siis on vanha tuttuni Bruno. Nuo kaksi ovat tajunneet, että moni asia yhdistää niitä ja että yhdessä on kiva leikkiä. Bruno tosin on jo vanha, mutta edelleen ihan yhtä hömelö kuin Max. Kai nuo urokset vaan ovat tuollaisia. Ikuisia poikia.

Silmäongelmia

En kertonutkaan viime päivityksessäni Maxin silmistä! Pikku-raukalla todettiin vajaa kolme viikkoa sitten distichiasis, eli sillä on silmissään ylimääräisiä ripsiä. Mami rupesi ihmettelmään, kun se raapi ja räpytteli toista silmäänsä. Silmässä näkyi ylimääräisiä ripsiä, joten Max joutui eläinlääkäriin. Siellä molemmista silmistä poltettiin ja nypittiin pois useita ripsiä. Max lähti mamin kanssa heti aamusta lääkäriin, joten Minä sain jäädä isännän kanssa köllöttelemään sänkyyn. Parasta oli kuitenkin se, että toimenpiteen ajaksi Max jouduttiin nukuttamaan, joten se oli koko loppupäivän ja illan ihan väsynyt. Eli sain olla rauhassa ja pääsin vielä kahdestaan mamin kanssa uloskin!

Nyt ne ripset näyttävät taas jo kasvavan takaisin.. Max hieroi taas silmäänsä, se hieman turposi ja Max sai päähänsä avaruuskypärän. Nyt silmä näyttää taas muuten normaalilta, mutta siinä näkyy pari pientä ripseä.  Katsotaan miten käy, kun kypärä otetaan pois, rupeaako se taas raapimaan sitä.. Eläinlääkäri suositteli seuraavaksi ripsien jäädytystä, joten siihen varmaan varataan seuraavaksi aikaa. Kyllä täytyy sanoa, että hieman surettaa tuon ipanan puolesta. Ei tuossa toki mitään kuolemanvakavaa ole, mutta onhan tuo tosi inhottavaa.

Muuten täällä ei siis ole meneillään mitään erikoista. Käydään agilityssä, lenkkeillään, leikitään ja löhöillään sisällä lämpimässä. Talvi tulee kovaa vauhtia ja ulkona rupeaa olemaan inhottavan kylmä. Mami kutoo Maxille uutta villapaitaa, kun sen kaikki viime talviset vaatteet on jääneet jo pieneksi. Siitä tulee kunnon pellepaita, koska mami päätti kutoa sen erivärisistä jämälangoista. Se sopii kuulemma Maxin ylivilkkaaseen luonteeseen. Sopii Minulle, koska Minä näytän omissa villapaidoissani paljon paremmalta. Mielestäni villapaita ei sovi koiralle ollenkaan, mutta Minun paitani ovat edes jotenkin tyylikkäitä tuon rinnalla.

Ehkä tulevaisuudessa ihmiset tulevatkin taas rapsuttelemaan Minua tuon pellen sijaan. Maxin tulon jälkeen Minua kun ei ole huomattu ollenkaan, kaikki haluavat vaan rapsutella söpöä pentua. Pentua, jota kukaan ei edes tunnista brassiksi! Jo useampi ihminen on tullut kysymään, onko se basenji. Max tosin muistaa aina haukahtaa tämän kysymyksen jälkeen, ihan vain todistaakseen ettei ole mikään basenji. Brasseja ei kyllä kovin moni tunne, mutta Minua sentään luullaan parson-/jackrusseliksi tai tanskalaisruotsalaiseksi pihakoiraksi. Ja on Minut toki tunnistettu brassiksikin. Paras ja suloisin tapaus oli, kun vastaan käveli kaksi ala-aste ikäistä tyttöä, joista toinen meidät ohitettuaan tokaisi toiselle tietäväisellä äänellä: "Tuo tuossa oli brassi."

Lokakuun tunnelmia

Kohta on mennyt tarkalleen vuosi siitä, kun tuo pikku-riiviö muutti meille asumaan. Pikkuhiljaa rupeaa tuntumaan siltä, että se kuuluu jo kalustoon. Onhan se tohelo ja ärsyttävä pieni maanvaiva, mutta toisaalta siinä on hyvätkin puolensa.

Se on ensinnäkin loistava painikaveri. Ja leikkikaveri muutenkin. Joskin se on hieman liian nopea ja vahva.. (Mikä ei sinällään kyllä haittaa, koska eipähän muut koirat tule uhittelemaan, kun näkevät missä seurassa liikun) Toisekseen siltä on helppo varastaa ruokaa ja herkkuja. (Joskin jäin tässä taas kiinni ja meidät on taas erotettu ruokailun ajaksi toisistamme..) Se myös useimmiten saa kaikki syyt niskoilleen, jos joku jostain syystä on sattunut tekemään jotain pahaa..

Joitain asioita kyllä kaipaan. Tärkein niistä on aamurapsutukset. Ennen Maxia pääsin aina herätyskellon soidessa hetkeksi sänkyyn rapsuteltavaksi, ennen kuin piti lähteä kylmään ja märkään ulkoilmaan lenkille. Nyt Maxillä on aina niin kiire ulos, että mami nousee heti ylös ja raahaa meidät pihalle. Okei, nykyisin saadaan kyllä tilalle iltarapsutuksia, eli päästään juuri ennen nukkumaanmenoa hetkeksi sänkyyn, mutta se ei ole sama.. varsinkin kun ennen Maxia sain toisinaan nekin aamurapsujen lisäksi. Toinen asia on agility mamin kanssa kahdestaan. Meidän treenit on Maxin kanssa peräkkäin, joten mennään kentälle yhdessä ja toinen odottaa toisen treenien ajan. Saan toki olla mamin kanssa kahdestaan omien treenieni ajan, mutta ei se ole aivan sama kun Max on vieressä. Toisaalta se on tuonut hieman lisämaustetta treeneihin, koska Minun pitää näyttää Maxille kuinka hyvä olen.

Kaiken kaikkiaan olen ihan iloinen, että Max muutti meille asumaan. Yhden asian se voisi kuitenkin vielä opetella: oravan metsästyksen. Minusta on mukava jahdata ja haukkua oravia. Olen koittanut saada Maxinkin mukaan touhuun, mutta se ei vaan tajua! Se pyörii vaan kummastuneena Minun ympärilläni ja haukkuu varmuudeksi kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Max on suorastaan häpeäksi meidän brassien metsästäjäjuurille! Se ei tajuaisi mikä on orava ja mitä sille pitää tehdä, vaikka sellainen istuisi sen pään päällä..

Terroristi Maximus Suuri

Maxin yllätys mamille eilen päivällä:

Voitte vain arvata, kuinka vihainen mami oli! Minä olin aivan varma, että saan taas syyt niskoilleni. Ei siitä ole kauaakaan kun Max avasi mamin vaatekaapin ja levitti hänen sukkansa ympäri ämpäri. Minä menin sitten mamia vastaan sukka suussa näyttämään mitä Max on tehnyt ja sain sen myötä puolet haukuista omille niskoilleni.

Eilen kuitenkaan mami ei syyttänyt Minua lainkaan, hän tiesi heti etten Minä tekisi mitään tuollaista. Mikä sinällään on sääli, koska se kertoo vaan sen että olen mennettänyt terroristimaineeni! Kaikenlisäksi tuo tuhotyö oli niin suuri, että Max pomppasi tuhotyölistassa yhdellä heitolla ohitseni. Minä en ole saanut tuhottua mitään noin isoa ja kallista! Toisaalta, voihan tämän ajatella niinkin, että Minulta Max on kaikki opit saanut ja ilman Minua se ei olisi pystynyt tuohon. Kunnon tuholainen tarvitsee hyvän opettajan.

Agilityä

Voi hyvää päivää, nyt tuo pikku-riiviö sitten tunki Minun ja mamin tyttöjen päiväänkin mukaan! Ollaan käyty yhdessä maanantaisin agilityssä ja olen saanut mamin kokonaan omakseni, mutta nyt myös Max aloitti treenaamisen ja tietysti sen treenit on juuri ennen Minun treenejäni. Toisaalta, jotain hyvääkin tässä oli, pääsin näyttämään mamille kuinka paljon hienompi koira Minä olen verrattuna Maxiin. Raukka oli nimittäin ihan pihalla! Se luuli tulleensa koirapuistoon ja olisi vaan halunnut leikkiä kaikkien kanssa. Kun kukaan ei lähtenyt leikkiin, se yritti komentaa niitä. Minä odotin kentän reunalla ja häpesin silmät päästäni. Yritin piilottautua mamin repun taakse ja olin mahdollisimman huomaamaton. Onneksi Minun treenikavereitani ei kuitenkaan ollut paikalla ja Maxin ryhmä oli muutenkin täynnä pentuja, joten ehkä se ei kuitenkaan ollut niin paha.

Mami oli jo valmis luovuttamaan, mutta tunnin lopussa tilanne parani ja mami sai Maxille opetettua jo miten putki kuuluu mennä ja saivat he tehtyä myös hyppyjä.  Kouluttaja valoi mamiin uskoa sanomalla sen olevan selkeästi luotu agilityyn ja että se on kuulemma aivan eri maata kuin Minä. Max palasi luokseni rinta rottingilla, mutta Minusta Max on vain tyhmä, kun ottaa tuollaisen kommentin kehuna. Sehän vain tarkoittaa, ettei se ole tällainen hieno ja ylväs aateliskoira, jota ei ole tarkoitettukaan käskytettäväksi ja juoksemaan mutaisella kentällä ees taas.

Ja voi että, varsin kaukana sen hienot käytöstavat ovatkin! Se pisti päälle aivan tajuttomanmoisen metelin, kun se jätettiin Minun treenini ajaksi kentän reunalle. Taas sai hävetä silmät päästään ja vielä omien treenikaverien nähden! Mami yritti keksiä sille kaikkea tekemistä ja käytiin välillä kehumassa sitä, kun se oli hiljaa. Kai se täytyy nyt vaan yrittää jaksaa, kunnes tuo apina tajuaa pitää päänsä kiinni. Mami myös lupasi Minulle treenata Maxin kanssa lisää yksin jäämistä ja muutenkin muiden koirien seurassa olemista, tai siis lähinnä treenaamista. Toivottavasti Max tajuaa, eihän tuollaista vinkuiitaa jaksa kukaan kuunnella!

Muuten Minun treenini menivät tottakai varsin hyvin. Tällä kertaa harjoiteltiin pitkästä aikaa vain yksittäisiä esteitä. Rengas on tuottanut hieman pään vaivaa mamille, koska Minusta on ihan tyhmää tehdä kaikki asiat liian helposti ja niinpä Minusta on paljon mukavampaa hypätä siitä renkaan sivusta, eikä keskeltä. Mami tukki sivut ja pakotti Minut hyppäämään keskeltä ja mamin mieliksi lopputunnista tein myös pari oikein hienoa hyppyä renkaan läpi ilman esteitä. Siinähän luulee saaneensa homman taas toimimaan, ensi kerralla tehdään kuulemma taas rataa ja voin luvata ihan vaan mamin kiusaksi taas hypätä siitä sivusta!

"Retki Suomenlinnaan"

Sunnuntaina mami päätti, että nyt tehdään retki Suomenlinnaan! Matkaan piti lähteä puolen päivän aikaan. Isäntä halusi siskonpoikansa mukaan, joten mentiin sitä kautta. Pikku-ihminen oli kuitenkin vielä päiväunilla, joten ei päästy heti lähtemään. Odotellessa päästiin pellolle juoksemaan yhdessä Brunon kanssa. Max oli ihan onnessaan saatuaan leikkikaverin! Bruno jaksoi vähän aikaa, mutta hän rupeaa olemaan jo liian vanha sellaiseen. Lisäksi hänellä todettiin nivelrikko, joten hänen liikkumisensa on hieman rajattua. Täytyy sanoa, että vaikka en ole koskaan tunnustanut pitäväni Brunosta, niin hän on kuitenkin tavallaan perhettä, ja nyt kun tietää ettei hänellä ole enää paljon aikaa jäljellä, niin tuntuuhan sen pahalta.

Joka tapauksessa peltolenkin jälkeen päästiin pakkautumaan autoon. Oli hieman ahdasta pikku-ihmisen vaunujen takia. Max ei muutenkaan pidä autosta matkustamisesta ja mami ei ollut enää ihan varma pärjääkö Helsingin keskustassa kahden koiran kanssa, koska isäntä on poissa pelistä pikku-ihmisen takia. Lisäksi Max ei ole ikinä matkustanut lautalla ja mami ei ollut varma miten hän suhtautuu, joten he päättivätkin isännän kanssa viedä Maxin kotiin. Minä pääsin mukaan siis yksin! Ihan paras sunnuntai, laatuaikaa ihmisten kanssa ilman hulivili-Maxia!

Ajateltiin ottaa mukaan retkelle vielä isännän täti, joka oli käymässä Suomessa, joten seuraavaksi suunnattiin toiselle puolelle Helsinkiä häntä hakemaan. Tuli hieman mutkia matkaan ja viivästyksiä sillä reissulla, joten päästiin lähtemään kohti keskustaa vasta viiden jälkeen ja loppujen lopuksi täti ei edes tullut mukaan, joten ihan turhaan siihen tuhlattiin aikaa. Pikkuhiljaa rupesi ihmisillä olemaan jo nälkä ja niinpä he päättivät ensin käydä hakemassa hieman evästä ja syödä ennen lautalle menoa, mami haki siis ruokaa meidän muiden odottaessa ulkona ja mentiin Senaatintorille syömään. Oli varsin kaunis aurinkoinen ilta istuskella siellä ja sain vielä muutaman ranskalaisenkin! Olisin halunnut myös antaa muutamalle ruokaa norkkaavalle lokille opetuksen, mutta mami kielsi.

Loppujen lopuksi kello oli jo niin paljon ja tuuli, sekä tummat pilvet rupesivat enteilemään sadetta, joten meidän "retki Suomenlinnaan" jäikin pelkäksi piknikiksi Senaatintorilla. En kuitenkaan valita, sillä Minulla oli varsin mukavaa. Oli myös hyvä, että Max jäi kotiin, koska se pikku-riiviö ei olisi malttanut yhtään ollaan paikallaan tai käyttäytyä niin sivistyneesti, kuin kaupunkilaiskoiran kuuluu. Toisin kuin Minä. Sen verran täytyy kuitenkin kehua Maxia, että kun saavuttiin kotiin, se odotti kiltisti omassa sängyssään, eikä ollut tehnyt mitään pahaa. Se ei ole varmaan ikinä ollut noin kauan ihan yksin yksin, joten odotuksena oli, että edes jotain olisi tuhottu.

Paljon onnea 1-vuotiaalle Maximukselle!

Maxillä oli tosiaan eilen synttärit. Mami oli suunnitellut vievänsä meidät extra pitkälle metsälenkille sen kunniaksi, mutta olikin niin väsynyt töistä tullessaan että nukahti sohvalle. Meidän pitkä lenkki siirtyi sen verran myöhäiseksi, ettei mami viitsinyt lähteä enää metsään. Pimeä rupeaa tulemaan jo aika aikaisin, eikä silloin ole kiva olla metsässä. Niinpä käytiin vain keskipitkä hihnalenkki ja päästiin sen jälkeen riehumaan läheiselle hiekkakentälle. Synttärilahjaksi Maxille suostuin leikkimään hänen kanssaan ihan kunnolla. Oltiin painihippaa, eli ensin juostaan täysiä toista karkuun ja kun toinen saa kiinni painitaan. Max on ihan liian nopea Minulle, joten aika paljon painimiseksi tuo homma meni silloin kuin Max jahtasi..

Päästiin myös juoksemaan pallon perässä. Max sai mamin ystävältä lahjaksi superhienon uuden pallon, joka pomppii hurjasti. Max ei vain oikein ole ymmärtänyt tuon leikin ideaa. Ideanahan on saada pallo kiinni ja sen jälkeen sillä voi tehdä mitä haluaa. Toisinaan mamilla on mukana nameja, jolloin vaihdan kyllä pallon hänen kanssaan mielelläni namiin. En minä kuitenkaan kauhean montaa kertaa jaksa sitäkään. En vaan ymmärrä mikä idea siinä on nakella sitä palloa ees taas. Max-idiootti puolestaan palauttaa joka kerran pallon mamille ja odottaa että mami heittää sen uudestaan. Sen mielestä on jotenkin ihan superhauskaa vaan juosta ees taas. Se jaksaisi juosta vaikka koko päivän edestakaisin sen saakutin pallon kanssa!

Niin, ja paras osa Maxin synttäripäivästä on vielä kertomatta! Saatiin tosiaan kakkua: herkullinen maksalaatikko pohja koristeltuna nakeilla.

Max oli todella ylpeä kakustaan ja olisi jaksanut poseerata sen kanssa vaikka koko illan.

Kauhean kauan piti odottaa, että päästiin syömään kun mamin ja isännän mielestä piti ottaa miljoona kuvaa pikku-päivänsankarista. Ja minutkin tungettiin lopulta kuvaan mukaan.

Onneksi lopulta saatiin molemmat isot palaset kakusta ja ei sen syöminen kauaa kestänyt! Onneksi ei ole enää kauaa minun omiin synttäreihini. Saadaan taas lisää kakkua ja Minä saan vuorostani myös muita lahjoja. Mami ei vielä ostanut Maxille mitään, he menevät kuulemma viikonlopun aikana yhdessä kauppaan valitsemaan jotain hyödyllistä. Sadetakin ja uuden pannan ipana kuulemma tarvitsee ainakin. Nyt tosiaan se sai lahjan vain mamin ystävältä, sen pallon, ja sen lisäksi saatiin molemmat herkku puruluut (Hänen mielestään Minunkin kuuluu saada, jos Maxikin saa. Hän tuo muutenkin aina mukanaan herkkuja meille, ja hän onkin yksi lemppari ihmisistäni!)

Vielä on kesää jäljellä

Tervehdys vaan pitkästä aikaa! Meillä on mennyt koko kesä niin hulinalla ohi, etten ole ehtinyt edes blogiani päivittää. Ei me mitään erikoista olla tehty, mutta kesällä "normaaleihinkin" juttuihin menee paljon enemmän aikaa. Siis esimerkiksi lenkeistä tulee helposti pidempiä, jos on kiva ilma. Olen ottanut paljon aurinkoa ja ollaan käyty mamin ja Maxin kanssa kävelyillä. Mami harmittelee, kun ei olla tehty mitään erityistä, kuten käyty edes Suomenlinnassa, mutta Minä en oikein ymmärrä tuollaista turhaa stressaamista. Ihmiset ottavat ihan ihmeellisistä asioista paineita ja aina pitäisi olla menossa suuna päänä. Kesästä voi nauttia niin paljon helpomminkin! Ja onhan tässä vielä aikaa tehdä vaikka mitä, en suostu uskomaan että vielä olisi syksy. Elokuu on vielä kesäkuukausi ja syyskuukin vasta alkusyksyä eli käytännössä kesää..

Viime viikolla käytiin mamin kanssa kahdestaan metsälenkillä. Se olikin ensimmäinen metsälenkki ihan kahdestaan Maxin tulon jälkeen! Mami oikein järkyttyi tajutessaan sen. Meidän kahdenkeskinen aika on kulunut hihnalenkkien tai treenien parissa. En ole aikoihin nauttinut metsälenkistä niin paljon! Sain rauhassa nuuskutella ympäriinsä ja katsella maisemia, eikä joku kokoajan pinkonut ees taas ohitse tai törmäillyt päin. Mamikin sanoi lenkin olleen nautinnollisin pitkään aikaan, Minä olen kuulemma niin paljon helpompi. Meille on kuitenkin muodostunut sellainen erityinen luottamussuhde, mami tietää miten Minä reagoin eri tilanteisiin ja tietää että tulen heti luokse kun käsketään. Eikä Minua tarvitse koko ajan vahtia sen varalta, että karkaan syömään jotain kakkaa tai pulikoimaan likaojaan (okei, kerran olen möyrinyt kakkakasassa, mutta ei tuollaisia erikoistapauksia enää kukaan muista..).

Agilitykin on taas jatkunut. Meillä menee varsin hyvin. Minä kuulemma olen vähän hidas välillä, mutta mami ei tajua että teen sen tahallani. Sen takia nimittäin mamia neuvottiin antamaan Minulle namia myös kesken radan, jotta into pysyy yllä. Kukapa ei nyt lisää namia haluaisi!?

Ja ainiin, huomenna meillä on juhlapäivä! Pikku-Max täyttää jo 1 vuotta.

Eipä se asia Minua sen kummemmin kiinnostaisi, mutta satuin näkemään kun mami purki eilen kauppakassia ja sieltä paljastui ainekset synttärikakkuun: maksalaatikkoa ja nakkeja. Ai että mitä herkkuja on siis varmastikin tarjolla!

Bzzzzzzz

Toissa aamuna koettiin pienoisia kauhun hetkiä. Ampiaisten metsästys on kovin mukavaa puuhaa, jos sen osaa tehdä kunnolla. Mamin mielestä tosin se on täysin kielletty harrastus, ja ymmärrän kyllä tämänkin näkökannan, koska onhan se vaarallista. Idiootti-Max meni nyt sitten mokaamaan ja antoi yhden pörriäisen pistää sitä suuhun. Raukan poski turposi aivan valtavaksi! Sinällään se oli hauskaa seurattavaa, koska ihmiset sekosivat aivan täysin ja ryntäilivät ympäriinsä. Max oli ihan hämillään mistä on kyse, eikä se edes tuntunut tajuavan, että sitä oli pistetty. Koska Max tuntui olevan ok, tilanne rauhottui ja Max joutui seurantaan, ettei tila vaan muutu miksikään. Päivän mittaan turvotuskin laski, ja illalla Maxista ei voinut edes huomata, että jotain epänormaalia olisi sattunut.

Juhannus meni meillä aika tylsissä merkeissä. Meillä on piharemontti meneillään ja niinpä ihmiset ovat puuhailleet viimeisen viikon sen parissa. Tuntuu, että meidät on ihan unohdettu. Oli myös tosi mälsää olla juhannus vain kotona, koska yleensä juhannuksena pääsee juoksentelemaan ties minne, ja mikä parasta, yleensä mukana on myös paljon muita ihmisiä. Muut ihmiset tarkoittavat juhlapyhinä (milloin siis syödään paljon kaikkea hyvää) paljon herkkuja. No, onneksi koko kesä on vielä edessä ja kunhan tuo piha tuosta valmistuu niin luvassa on paljon grillaamista. Ja se tarkoittaa PALJON ruokaa..

Agilitykin jäi välistä maanantaina osittain tuon remontin takia. Mami oli tosi väsynyt ja ulkona oli ihan kaamea ilma. Tosin, luulen ettei oltaisi menty vaikka mami olisi ollutkin pirteämpi. Vettä tuli kaatamalla ja tuuli aika kovasti vielä silloin, kun meidän olisi pitänyt lähteä kotoa. Sade tosin loppui ja aurinko astui esiin juuri, kun agilityn olisi pitänyt alkaa. Huonoa tuuria sanoisinko.

Ranta-agilityä ja punkkeja

Eilen alkoi sitten agility uudella kentällä. Paikka oli ihan kiva, eikä meidän matkakaan pidentynyt loppujen lopuksi kuin n. 15 minuuttia. Kenttä oli aika hiekkainen ja oltiin molemmat ihan väsyksissä siinä kahlaamisesta. Minä kyllä pidin tuosta pohjasta, se oli ihanan lämmin ja pehmeä. En yleisesti ottaen tykkää istuskella ulkona, mutta nurmikko ja pehmeä hiekka ovat poikkeuksia. Niinpä siis pystyin ottamaan rennosti ja myös istumaan välillä.

Sunnuntaina meillä oli pieni punkkiepisodi. Oltiin mamin ja Maxin kanssa niityllä nauttimassa auringosta. Minulla ei ole ollut koko elämäni aikana kuin ehkä kaksi tai kolme punkkia, vaikka mami ei olekaan laittanut Minulle mitään lääkkeitä (paitsi valkosipulia ruokaan). Ehkä punkit tajuavat, että olen niille liian ylhäinen, eivätkä siksi tartu. Mutta siis tuolta niityltä Max sai korvaansa punkin. Mami huomasi sen onneksi pian, kun rapsutteli pikkuista. Max loikkii missä sattuu, joten ei ihme, että siihen tarttuu ties mitä. Mami ei voi sietää punkkeja, mutta onneksi isäntä on niin rauhallinen ja punkki saatiin pian pois. Nyt mami pohtii, pitäisikö hänen laittaa Maxille punkkikuuri, kun se rymyää joka puskassa.

Saa nähdä käydäänkö tuolla niityllä nyt enää, vai siirrytäänkö pelkkiin metsäkävelyihin. Minulle se sopisi varsin hyvin, niityllä sipsutan vain polkua pitkin, kun metsässä on avarampaa ja pystyy kävelemään myös muualla siististi. Minua ei kiinnosta saada kaikenmaailman heiniä silmiin tai mutaa tassuihin. Punkkien lisäksi kun tuolla niityllä on kaikenlaisia ihme likaojia, missä vesi seisoo ja ne näyttää tosi ällöiltä. Maxillä on kuitenkin joku ihme vimma ryömiä niissä heti kun mamin silmä välttää, ja koska mami ei jaksa koko ajan valvoa pikkurottaa, hän miettii josko jätettäisiin menemättä sinne (varsinkin nyt, kun tuo punkkikin löytyi). Huoh, Max on kyllä ihan ihme otus..

Ja tapahtui niinä päivinä, että kuningatar Laralta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava

Minulla meni nyt hermo tällaiseen ainaiseen typerään dietteilyyn. Minä olen kuningatar, Minä päätän kuinka paljon syön. Koska en ylety jääkaappiin ja herkut on kaikki muuten piilotettu, piti keksiä toinen suunnitelma. Maxin on annettava ruokansa Minulle, tai ainakin osuus siitä. Minä olen kuningatar ja talon vanhin koira, Minun kuuluu syödä ensin maha täyteen ja jos jotain jää, pentu saa sitten ne. Niimpä olen nyt ilmoittanut Maxille, että se väistyy kupiltaan ja antaa ruokansa Minulle. Maxille tämä oli ihan ok, mutta mamin mielestä se ei käy. Tyhmä mami. Ensin sain käskyn siirtyä pois keittiöstä Maxin ruokailun ajaksi, mutta koska mielestäni Minun ei tarvitse totella, olen nyt viettänyt Maxin ruokailut tyrmässä vankina. Järkyttävää kohtelua. Mami tosin kutsuu tuota tyrmää vessaksi ja se ei kuulemma ole ollenkaan niin kamala kuin väitän, mutta kokeilisi itse hengata siellä vankina.. En aio kuitenkaan luovuttaa, kukas Minun oikeuksieni puolesta taistelisi, jos en Minä itse!

Oltiin loppuviikosta pienellä matkalla, isännän piti lähteä taas työmatkalle ja koska mami oli vapaalla mentiin kaikki sitten mukaan. Max ei oikein osaa suhtautua vielä kauhean rennosti matkustamiseen, joten ei ollut niin mukavaa kuin joskus ennen. Oli kuitenkin kiva päästä muihin maisemiin ja päästiin pitkille lenkeille mamin kanssa. Onneksi oli niin ihanat ilmat! Matka kulki Kotkan kautta Kouvolaan. Kouvolassa yövyttiin lempihotellissani, sen henkilökunta suorastaan palvoo Minua ja saan aina kassillisen herkkuja mukaan. Nyt tosin jouduin jakamaan sen tuon riiviön kanssa.. Maxin mielestä hotelli ei ollut kiva paikka ja se ei oikein halunnut jäädä sinne kanssani. Onneksi ihmiset olivat poissa vaan ruokailunsa ajan, en olisi jaksanut tuota stressierkkiä pidempään. Luulisi että se uskoisi Minua ja ottaisi mallia Minusta, ettei ole mitään hätää, mutta ei. Ehkä se ajan myötä tajuaa ettei sitä kukaan ole hylkäämässä mihinkään outoihin paikkoihin ja osaa sitten hieman rentoutua. Ja nauttia herkuista, pehmeistä nukkumapaikoista ja ihanasta rauhasta ilman hösöttäviä ihmisiä!

Muuten tänne ei kuulu mitään ihmeellistä. Agility oli tosiaan viikon tauolla, mutta huomenna pitäisi taas jatkua uudella kentällä. Saa nähdä millaisessa kunnossa se on, kuulemma pohjahiekka on vielä aika pehmeää, joten aloitetaan kai rantatunnelmissa. Palailen niihin tunnelmiin sitten huomisen jälkeen!

Tsuida duida osaat sä uida, pysyt sä pinnalla?

Talviturkki heitetty! Ihme kyllä kuulla kyseinen lause Minun suustani. Jos joku ei vielä tiedä, Minä inhoan vettä. Se on kylmää ja märkää, yyh. Kuitenkin löysin itseni juoksemasta ees taas meressä viime sunnuntaina. Kai pikku-Maxin into tarttui sitten Minuunkin.

Käytiin siis viime sunnuntaina ensimmäistä kertaa tänä vuonna rannalla, kun oli niin kaunis päivä. Mukana oli myös Maxin uusin lelu, sininen kesäpörriäinen, joka kelluu. Isäntä olisi halunnut ostaa Minulle samanlaisen vaaleanpunaisen, mutta mamin mielestä en tarvitse sellaista, koska en edes ui. Mami oli väärässä, olisin tarvinnut oman. Max oli ihan intopiukeana kun pääsi loiskuttelemaan veteen. Se ei kuitenkaan tykännyt varsinaisesti uimisesta, tai ehkä paremmin voisi sanoa, ettei se tajunnut mistä siinä olisi ollut kyse. Meidän rantamme on tosi pitkälle matala, niin kauas, ettei mami jaksa edes lelua heittää liian syvälle. Niimpä Max vaan loikki aaltojen yli lelun perässä. Se näytti ihan delfiiniltä! Kun mami kokeili kahlata syvemmälle Maxin kanssa, se veti stopin siihen kohtaan missä jalat eivät yltäneet enää pohjaan, eikä uskaltanut uida mamin luokse. Taitaa tuolla ipanalla sittenkin olla aivot, kun tajuaa edes jotain veden vaaroista! Minähän en kauhean syvälle muutenkaan loiki, osaan kyllä uida, mutta se on ihan liian pelottavaa tehtäväksi ilman hyvää syytä.

En ole aiemmin ollut noin kauaa vedessä, enkä noin vapaaehtoisesti! Olen varsinaisesti joutunut uimaan kunnolla vain kerran. Silloin mami jätti Minut rannalle mennessään itse uimaan ja luulin hänen jättävän Minut. Ryntäsin perään ja yritin kiivetä hänen päänsä päälle turvaan. Voin sanoa, ettei mami ollut tästä täysin mielissään, mutta rannalle päästyään hän ei voinut enää kuin nauraa. Olin kuulemma ihan hupsu. Sen jälkeenkin olen piipahtanut pari kertaa vedessä, kun Minua on houkuteltu nameilla, mutta ei siellä huvita kauhean kauaa olla. Ja ilman nameja en ole suostunut kastamaan edes tassuani. Mieluummin olen rannalla ja otan aurinkoa lämpimässä hiekassa. Nyt tosin oli sen verran hauskaa Maxin kanssa, että ehkä kokeilen uimista vielä uudestaankin! Tai siis kahlaamista ja pomppimista..

Agility rupeaa sujumaan meiltä mamin kanssa oikein hienosti, ollaan mainio tiimi! En malta odottaa, että pääsen taas pian uudestaan! Ensi viikon agility on tosin peruttu, koska meidän kenttämme siirtyy toiseen paikkaan. Meidän matkammekin hieman pitenee, mutta Minua se haittaa, koska se tarkoittaa vain lisää laatuaikaa mamin kanssa. Uudella kentällä pidetään myös avajaiskisat, katsotaan joskos mekin jo osallistuttaisiin ja päästäisiin kokeilemaan mitä se on!

Ah niin, mami muuten mittasi Minut. Viime mittauksesta on aikaa, mami ei edes muistanut kuinka korkea olen, muisti vain että olen juuri minin ja medin rajalla. Mittaustulokseksi tuli 34,5 cm, eli juuri rajalla (raja on 35 cm)! No, me ollaan harjoiteltu medeinä, joten eipä sillä juuri väliä ole. Samalla mitattiin myös Max ja se oli minua pari senttiä jo korkeampi. Saa nähdä kuinka paljon tuo hiiwiö meinaa vielä kasvaa!

Äitienpäivärientoja

Eilen vietettiin äitienpäivää ulkoilun merkeissä. Vierailtiin isännän vanhempien luona ja koska oli niin kaunis ilma, lähdettiin koko porukalla kävelylle Vantaanjoen rannalle. Piipahdettiin nopeaan myös läheisessä koirapuistossa, jossa oli muutamia muita koiria ulkoilemassa. Pikku-pelimies rakastui taas palavasti ja sen aika kului tyttösen perässä nuuskuttaessa. Minua ei homma kauheasti jaksanut kiinnostaa ja koska muut seurueesta olivat ihmisiä, niin ei viivytty siellä kauhean kauaa. Päästiin vielä Maxin kanssa nurmikentälle juoksentelemaan pallon perässä. Se oli varsin kivaa Minunkin mielestäni. Rupeaa olemaan vaan hieman haastavaa, kun tuo pikku-ipana on niin saakelin nopea! Se ehtii melkein joka kerta pallon luo ennen Minua.

Vierailut noiden ihmisten vanhempien luona ovat aina varsin mukavia. Molempien äidit ovat Minun ehdottomia suosikki-ihmisiäni. Molempien luona saa herkkuja ja rapsutuksia, ja kumpikaan ei anna mitään typeriä käskyjä tai vaadi noudattamaan mitään omituisia sääntöjä. Molempien mielestä me myös Maxin kanssa näemme nälkää ja meitä pitäisi ruokkia enemmän. Mami aina kieltää antamasta mitään, mutta onneksi nuo äidit ovat ovelia ja livauttavat aina salaa kaikkia nameja. Eilen tuli myös mielenkiintoinen pointti isännän äidiltä. Isäntä heitteli meille keksin palasia, jonka hänen äitinsä käski heti lopettaa. Se kuulemma alentaa meitä. Mami nauroi vaan vieressä, että "Alentaa miksi? Koiriksi?", eikä isäntäkään siihen suhtautunut yhtään vakavammin. Minä rupesin kuitenkin miettimään tuota ja tulin siihen tulokseen, ettei se kyllä todellakaan ole meidän ansaitsemaamme kuninkaallista kohtelua. Täytyykin ottaa tämä asia vielä puheeksi mamin kanssa.

Don't worry, be happy, kevät on täällä!

Meillä on ollut niin kiire, koska on ollut niin kauniit ilmat, etten ole ehtinyt edes blogiani päivittää. Ihanaa, kun on kevät ja kohta kesä! Vaikka Minä inhoan Suomessa monia asioita (lähinnä kaikkea talveen ja syksyyn liittyvää), niin täytyy sanoa, että kesän ansiosta jaksan kyllä niiden yli. Suomessa on kivaa myös se, että luonto on niin lähellä. Asumme pääkaupunkiseudulla ja silti jokapäiväinen lenkkimme näyttää tältä:

Agilityssä menee hyvin, joskin mami edelleen säheltää. Mamin pitää kuulemma olla tarkkana itsensä kanssa, koska Minä seuraan niin tarkkaan hänen liikkeitään, että jos hän vähänkin näyttää väärin niin väärin se myös menee. Nyt Minä olen tosin pienellä sairaslomalla, toivottavasti pääsen kuitenkin jo ensi viikon agilityyn. Sain jostakin tassuuni haavan aamulenkillä eilen, se ei ole paha, mutta joudun käyttämään kauluria ettei se pahene (minulla on paha tapa järsiä tassujani, jos niissä on jotain vikaa..). Max ei ymmärrä mikä se on, vaikka on se sen nähnyt Minulla aiemminkin. Ei se kai muista sitä, se oli niin pieni silloin. Nyt se nimittäin yritti nakertaa sen irti Minun päästäni, kunnes mami kielsi sitä tekemästä sitä.

Max on kasvanut hurjan isoksi ja nauttii keväästä Minuakin enemmän, jos se edes on mahdollista. Se on ihan innoissaan kaikista hajuista ja lumen alta paljastuneista jutuista, niin ja varsinkin kaikista tytöistä, mitä se näkee. Siitä on kasvamassa kunnon pelimies, sanokaa Minun sanoneen. Se on myös nyt ruvennut testaamaan mamin hermoja. Sen lempipaikka on sohvan alla ja yksi ilta mamin ollessa töissä, se päätti pistää sohvan alusen uuteen uskoon: repi siis kankaan irti. Onneksi se ei tehnyt muuta, kuin kosmeettista tuhoa, mikä ei itseasiassa edes näy, mutta siihen loppui sen sohvan alla oleskelu. Aiemminkin sen pääsyä sinne alle on yritetty estää, mutta turhaan, pikku-älykkö on selvittänyt tiensä kaikkien esteiden lävitse. Nyt kuitenkin rankentui sellainen muuri isännän käsipainoista ja vaijereista, ettei siitä enää jyrsitäkään tietä läpi. Max mökötti aikansa ja kosti merkkaamalla kirjahyllyn, mutta nyt on tilanne taas rauhoittunut.

Katso kenguru loikkaa!

Mami on saanut päähänsä taas typeriä urheilullisia tavotteita. Ne vaativat juoksemista, joten nyt sitten treenataan sitä. Oletushan on, että kun mami keksii ruveta lenkkeilemään niin Minä tulen tottakai mukaan. Koirathan tykkäävät lenkkeillä. Maxiä ei kuulemma huolita mukaan, koska se on vielä niin pieni. Ei siinä mitään, onhan se tavallaan ihan kivaa. Pääsen usein kulkemaan mukana vapaana ja pääsen viettämään laatuaikaa mamin kanssa. On kuitenkin hieman eri asia kulkea rauhassa ulkona ja nuuskia paikkoja, kuin juosta henkikurkussa ympäriinsä. Onneksi mami kuitenkin etenee (ainakin vielä) hitaasti, niin ei se niin paha ole. Isännän kanssa juokseminen on ihan toinen juttu.

Minun onnekseni tämä tuskin ei kestä kauaa. Viimeksi viime kesänä mami sai päähänsä samankaltaisia ajatuksia. Hän sähelsi pyöränsä kanssa ja mursi kätensä, joten juokseminen oli oikeastaan ainut varteenotettava kuntoilumuoto. Kyllähän me pari kuukautta yritettiin lenkkeillä, mutta eihän siitä loppujen lopuksi mitään tullut. Mami vannoi ettei enää ikinä juokse mihinkään ja että hänen ei ole pakko juosta, jos ei huvita. Sanokaa Minun sanoneen, tältä pohjalta asiaa kun katsoo, niin ei tämäkään innostus kauaa kestä.

Juoksulenkit ovat siis vain lisä meidän muille ulkoiluille. Siksi ne ovatkin mielestäni ihan turhia. Nyt kesän myötä ollaan aloitettu taas metsälenkit. Käytiin tsekkaamassa meidän yksi reiteistä, se oli jo lähestulkoon kokonaan sula eikä ollut edes kauhean mutainen. Täytyy vielä kyllä hieman kouluttaa tuota Minun seuraajaani, koska se muuttuu ihan villieläimeksi kun pääsee metsään. Juoksentelee päättömästi ympäriinsä ja pyörii ties missä muta kasoissa. Kuninkaalliset kävelevät arvokkaasti polkuja pitkin ja katsovat mihin astuvat. Niin kuin Minä.

Yhden uroteon tuo pikkuinen kyllä teki. Se päätti ylittää sellaisen leveän ojan jään päältä kävelemällä. Eihän se jää kestänyt ja raukka upposi veteen. Ei siinä syvää ollut, mutta tuo älykkö päätti toki räpiköidä itsensä väärälle rannalle. Mami jo hätääntyi ja yritti keksiä miten saa pikkuisen takaisin oikealle puolelle. Max ei kauaa ehtinyt asiaa miettiä, vaan otti vauhtia ja loikkasi sulavasti (kuten prinssin kuuluukin) ojan yli. Oltiin kovin ylpeitä pikku-prinssistämme, mutta luultavasti se oli vaan niin tyhmä, ettei tajunnut ojan olevan oikeasti aika leveä ja että se ei välttämättä olisi päässyt sen yli. Max on kyllä ennenkin ihmetyttänyt hyppytaidoillaan ja se onkin saanut lisänimen kenguru. Sehän siis hyppää sujuvasti paikaltaan pöydän päälle ja sohvalle se ei jaksa koskaan kiertää oikealta puolelta, vaan hyppää sinne selkänojan ylitse..

Kevättä rinnassa

Sunnuntaina olimme nauttimassa kevätsäästä Rajasaaressa. Tai oikeastaan mami ja Max olivat, me isännän kanssa menimme vain hakemaan heidät ja siinä ohessa teimme kierroksen saaren ympäri. Mami tuli siihen tulokseen, että Minä saan laatuaikaa hänen kanssaan agilityssä, joten Maxin pitää saada sitä jotenkin muuten. Lisäksi mami tietää, ettei Minua kauheasti kiinnosta hengailla epämääräisten koirien kanssa, joten koirapuisto ei välttämättä ole paikka, mihin haluaisin kauhean kovasti päästä. Koirapuistossa ei koskaan tiedä minkälaista rahvasta siellä liikkuu, ja Minun tasoiseni rotukoiran ei parane seurustella kenen tahansa kanssa.

Alkuun Max oli kai ollut aika paniikissa. Siellä oli paljon koiria, kun oli niin kaunis ilma, ja iso kasa suuria hirviöitä piiritti ipanan heti heidän saapuessaan paikalle. Mami oli meinannut jo lähteä kotiin, mutta Max oli kuitenkin rauhoittunut, kun oli ensin saanut tutustua rauhassa ympäristöönsä ja sitten muihin koiriin vähän pienimmissä määrissä. Kun me saavuimme isännän kanssa paikalle Max oli jo kuin kotonaan.

Ihan hyvä myös etten ollut puistossa kauempaa, sillä siellä oli uroksilla kevättä rinnassa. Siellä oli vientiä kaikenlaisilla nartuilla, saati sitten että tällainen herkkupala olisi siellä kauemmin viipynyt. Myös Max rakastui palavasti suloiseen kääpiöpinseri narttuun. Valitettavasti se ei saanut vastarakkautta, mutta kai säälistä se tyttönen ei kehdannut kauhean suoraan käskeä Maxiä painumaan kuuseen. Onhan Maxistä kyllä kehittymässä oikea hurmuri, mutta se on vaan vielä niin nuori ja tohelo, ettei aikuisia naisia parane vielä lähteä iskemään. Noo, meillä muilla oli hauskaa katsella sen epätoivoisia yrityksiä.

Eilen oli sitten taas agility päivä, eli Minun vuoroni viettää laatuaikaa mamin kanssa. Kaksi edellistä kertaa on ollut vähän huono fiilis, mutta nyt mami oli keksinyt niin hyvät herkut mukaan, että olisin seissyt vaikka päälläni niitä saadakseni. Tarjolla oli siis juustoa. Suurin ongelma tällä kertaa oli mamin säheltäminen. Hän tuntui omistavan kymmenen jalkaa ja toimi niin hitaasti, ettei etanakaan olisi ollut niin hidas. Minä olin ihan liekeissä ja sitten mami onkin ihan pihalla. Ei nameja siis hänelle. Mutta siis hommat alkaa pikkuhiljaa sujua ja kepitkin meni jo aika mukavasti ilman ohjureitakin. Mami tarvitsee lisäkoulutusta, Minähän olen kaiken osannut jo alusta asti.

Hasta la vista, baby!

"In the Year of Darkness, 2029, the rulers of this planet devised the ultimate plan. They would reshape the Future by changing the Past. The plan required something that felt no pity. No pain. No fear. Something unstoppable. They created THE TERMINATOR." (The Terminator, 1984)


Mami koki eilen järkytyksen tullessaan töistä: meidän huoneemme lattia oli täynnä papereita ja osa niistä silputtuna. Mami oli aivan varma, että nyt alkoi tuhojen aikakausi, mutta ei. Ei pikku-Max. Kyseessä ei ollut sen pahempaa, kuin paperiroskiksen ottaminen leikkikaluksi ja mitään vakavaa ei ollutkaan tuhoutunut. Max on oppinut hyppäämään työpöydälle (olen antanut ihmisille luvan käyttää Minun huonettani työhuoneena, koska se on niin iso) ja vaikkei siinä enää siksi säilytetäkään mitään, niin mami pelkäsi sen keksineen oppineen avaamaan laatikoita tai jotain muuta vastaavaa. 


Max on ollut varsin helppo pentu. Se ei ole tuhonnut siis oikeastaan mitään. Ihan yksin ollessaan se kerran repi käyttämättömän antennijohdon seinästä irti ja oven karmeissa on raapimisjälkiä. Siinäpä se oikeastaan. Joulukoristerasian joulukoristeineen se silppusi ja jotain papereita/pahveja se on repinyt, mutta ei siis mitään arvokasta. Se on ansainnut tyttömäiset lempinimensä, kuten Pissaliisa ja Vinkuiita. Eihän tuollainen käytös ole lainkaan soveliasta puhdasrotuiselle terminaattorille!


Minä olin pienenä aivan eri laatua, siksi olenkin ansainnut tulla kutsutuksi terminaattoriksi, termiitiksi, terroristiksi ja siis oikeaksi TERRIERIKSI. Arvokkaimpia tuhojani oli ehkä tapetin repiminen seinästä, keittiön tuolien nakertaminen ja muutamien silmälasien uudelleen muotoilu. Tuhosin myös pelejä, DVD:tä, kirjoja, johtoja, ja muuta kaikenlaista pikkusälää, mitä vain sain käsiini. Lisäksi minulla oli pitkäaikainen urakka tuhota mamin sohva. Revin siitä ensin kulmista kankaan irti, sitten revin muutaman selkätyynyn auki ja lopuksi yritin syövyttää sen puhki pissalla. Yhtenä päivänä mami luuli, että olin oikeasti kaivanut itseni sen läpi, koska koko asunto oli täynnä pumpulia. Se oli todellinen sydänkohtauksen aiheuttaminen, teidän olisi pitänyt nähdä mamin ilme! Mikään paperien levittämisestä aiheutunut sydänkohtaus ei ole mitään sinne päinkään.. phah. Mutta siis, enhän minä nyt oikeasti sitä ollut kokonaan tuhonnut, olin raadellut parit omat pehmolelut siihen päälle saadakseni aikaan oikeanlaisen efektin. Niissä on yllättävän paljon pumpulia. Lopputulos tässä sohvaoperaatiossa oli se, että mami hankki kunnon nahkasohvan ja meille ei tule kuulemma enää ikinä kangassohvaa.


Maxin Pissaliisa lempinimestä huolimatta, se ei ole onnistunut aiheuttamaan ulosteillakaan suurta tuhoa. Maxin suurin saavutus on ollut työpöydälle pissaaminen ja kakkaaminen. Se on jo lähes sisäsiisti, eikä mami edes pelkää sen vahinkoja enää. Minun vahinkojani pelättiin aika kauan, koska Minusta oli kiva pissailla kaikkiin mahdollisimman ikäviin paikkoihin, sekä leikkiä kakkani kanssa. Siitä en ole enää kauhean ylpeä, mutta saimpahan aiheutettua kaaosta ja hävitystä. Huono puoli siinä oli se, että jouduin joka kerran jälkeen aina pesulle ja Minä inhoan pesuja. Ja sain myös aika pysyviä lempinimiä noiden leikkien takia, kuten Kakkanokka.


Meillä on aika paljon lempinimiä, lähinnä niitä käytetään kun ihmiset puhuvat meistä keskenään tai kun ne paapovat meitä. Yhtä yhteistä lempinimeä mami yrittää opettaa meille, että tultaisiin molemmat yhdellä huudolla hänen luokseen. Se on Ipanat. Oikeasti se on kuitenkin Minun nimeni, Maxia mami kutsuu aina Apinaksi, mutta yhdistettynä niistä tulee oikein hienosti Ipanat. Minä olen jo tottunut käyttämään sitä, mutta Max ei ole aina ihan mukana. Tosin, sillä on muutenkin niin kiire aina nuuskia kaikkea ja juosta edestakaisin, ettei se aina muista omaakaan nimeään..

Treenailua

Meillä oli maanantaina kummallakin treenipäivä. Tai siis minulla ihan oikea ja Maxillä yksityistreenit kahdestaan mamin kanssa. Tuossa meidän vieressä oleva kenttä on vihdoin sulanut, joten mami päätti testata Maxin kanssa miten sujuu luoksetulo, seuraaminen ja paikallaan olo ulkona häiriöiden keskellä. Pikkuinen sai kuulemma kiitettävän kaikista, vaikka paikallaan pysyminen ei ollutkaan ihan vielä täysin hanskassa. Sen verran hyvin kuitenkin, että mami oli oikein ylpeä pikkuisesta.

Illasta meillä oli sitten agilitytreenit, mutta Minä en ollut oikeanlaisessa fiiliksessä. Kentällä oli kauheasti porukkaa ja ympärillä hälisi ties mitkä ratikat ja kuorma-autot. Olisin halunnut vaan takaisin kotiin. Mami yritti kaikkensa saadakseen Minut piristymään: hän loikki ympäriinsä, yritti juoksennella ja leikkiä kanssani, treenattiin ihan perustemppuja, ja sain paljon kehuja. Oikeastaan mami näytti vaan tosi tyhmältä. Osittain säälistä häntä kohtaan päätin edes vähän tsempata ja loppujen lopuksi saatiin tehtyäkin vähän jotain. Vauhti ei ollut ihan sama, kuin yleensä ja varsinkaan putkeen ei huvittanut kauhealla vauhdilla ryntäillä, mutta edes jotain. Katsellaan sitten ensi viikolla uudestaan.

Eilen illalla meillä oli tosi kivaa kotona. Mami oli kauhean väsynyt ja ulkoilu jäi vähän vähemmälle, mutta sen sijaan opetettiin Maxille yksi lempi leikeistäni: etsi mami. Max oppi sen aika nopeasti, tietenkin siksi, että Minä näytin mallia. Leikin idea on se, että mami piiloutuu yläkertaan ja isäntä käskee alakerrasta meidän etsiä hänet. Minulle siinä ei ollut kauheasti haastetta, koska Maxin takia mami ei oikeastaan piiloutunut. Ensi kerralla päästään sitten leikkimään varmaankin kunnolla, koska Max tuntui tajuavan leikin idean.

(Täytyy kyllä pikkuhiljaa tunnustaa, että tuo pikkuinen on ihan mukava otus ja ihan kivaa seuraa..)

Ihana kevät!

Rakastan aurinkoa ja rakastan sitä, kuinka se lämmittää! Näin keväällä Minua ei haittaa edes sulavista lumista syntyvä vesi ja loska, kuka jaksaa mokomista murehtia, kun on muuten niin ihanaa! Mami sanoi juuri eilen, että yhden pennun sijasta hänellä on niitä nyt kaksi. Minkäs teet, olen vain niin innoissani, kun kesä on kohta taas täällä! Kevään myötä tuota ipanaakin jaksaa katsella ja nyt kun aurinko on ladannut akut täyteen, niin jaksaa leikkiäkin sen kanssa. En malta odottaa, että päästään yhdessä metsään juoksemaan! Ja koirarannalle! Vaikka Minähän en kyllä ui, mutta siellä on ihana ottaa aurinkoa ja juoksennella.

Ikävää tässä on ollut se, että mami on ollut kipeänä, eikä ole jaksanut meidän kanssa kauheasti ulkona touhuta. Toisaalta, se on tarkoittanut paljon nameja sisällä kaikennäköisten aktivointilelujen ja naminmetsästyksien muodossa. Agilitykin jouduttiin jättämään välistä tällä viikolla. Viime viikolla onneksi päästiin ja sieltä oli jo saatu lumet pois kentältä, niin että päästiin treenaamaan vähän paremmin. Harmitti siis kunnolla, kun ei nyt päästy. Ensi maanantaina sitten.

Pikku-ipanakin kuulemma pääsee aloittamaan agilityn jossain vaiheessa. Mamin mielestä se on lupaavan oloinen tapaus. Se on ollut ihan unelmapentu: se ei ole tuhonnut juurikaan mitään, osaa jo perustavat, tottelee ja oppii asiat nopeasti. Välillä mami ei kuulemma edes muista sen olevan vielä pentu. Kokoajan saa kuulla, kuinka kamala Minä olin pentuna ja kuinka ihana pentu Max on. Phah. Mami ei tajua, että Minuahan hänen kuuluisi kiittää. Kuka on opettanut pikkuiselle kaikki jutut? Kuka pitää sille seuraa, kun ihmiset on poissa kotoa, niin ettei sen tarvitse keksiä mitään omia, luvattomia puuhia? Kuka komentaa sitä ja opettaa tapoja? Niin juuri, Minä. Ilman Minua tuo olisi aivan samanlainen pikkuriiviö, kuin Minäkin olin.

Talvilomalla

Me ollaan nyt mummolassa! Eilen aamulla oli lähtö aamu kuudelta. Ensin matkattiin junalla Espoosta Helsinkiin. Mamilla oli kauheasti tavaroita ja Max ei tehnyt hänen elämäänsä yhtään helpommaksi riuhtomalla ympäriinsä. Minä käyttäydyin tietysti todella hyvin, maminkin mielestä siihen asti, kunnes löysin rautatieasemalta aivan supermehukkaan hampurilaisenjämät, mitkä oli pakko hotkaista kurkkuun. Mami huusi naama punaisena ja yritti saada Minua irrottamaan. Piti tehdä nopeita ratkaisuja, etten menettäisi herkkupalaani, joten päätin nielaista sen kokonaisena papereineen kaikkineen. Se ei tehnyt mamia yhtään iloisemmaksi.. Mutta turhaanhan hän huusi, ei siitä koitunut Minulle mitään ongelmia ja se oli todella hyvää!

Helsingistä matkattiin Joensuuhun. Matka meni oikein mukavasti. Maxillä ei ole ollut mitään ongelmia lähijunissa, mutta ilmeisesti kaukojuna olikin nyt ihan toinen juttu. Alkuun Maxin mielestä piti valvoa tilannetta, hän valvoi käytävää ja Minä lupasin kurkkia ikkunasta. Minä tosin tiedän, ettei kaukojunassakaan ole mitään sen kummallisempaa kuin lähijunissakaan, joten pystyin ottamaan Maxilta salaa torkut istualtani. Lopulta Maxikin suostui nukkumaan, matka kesti kuitenkin yli neljä tuntia, mutta eihän se missään välissä kokonaan rauhoittunut. Kun mamin lopulta piti käväistä vessassa, se meni ihan paniikkiin ja pissasi lattialle mamin repun päälle. Mami ei ollut iloinen, mutta eihän hän raaskinut raukalle huutaakaan.. Joensuusta matkattiin vielä kaksi tuntia Nurmekseen. Siinä välissä oli vain 7 minuutin vaihtoaika, joten ehdittiin käydä vain pikaisella pissalla. Nurmeksesta oli vielä pieni automatka, mutta sitten päästiin mummolaan!

Mummi on maailman paras ihminen (siis mamin jälkeen tietysti)! Häneltä saa niin paljon rapsutuksia kuin haluaa ja maukkaita herkkupaloja. Niitä tosin pitää kerjätä mamilta salaa, koska hän ei hyväksy ylenpalttista herkuttelua. Täällä pääsee myös juoksentelemaan pihalla ja koska mamikin on lomalla, vietetään aikaa paljon ulkona muutenkin. Nyt on kai luvattu vielä auringonpaistettakin koko viikoksi, eli kivaa tulee olemaan! Tänään tosin oli hieman kylmä, mutta kyllä Minä suht hyvin tarkenin. Auringossa ainakin, kun se lämmittää jo kivasti. Ainut ongelma on, että täällä on kuulemma havaittu susi ihan keskellä kaupunkia. Ei se kai muita toimenpiteitä aiheuta, kuin ettei pimeällä kauheasti uskalla liikkua. Tosin, sehän on vaan hyvä, koska pimeällä on kylmä ja kylmässä kukaan ei edes halua hengailla ulkona.

Mamilla oli muutamia kuvia, jotka olisin voinut liittää tähän, mutta ilmeisesti hänen tietokoneensa hajosi, eikä niitä kuvia saa nyt tähän hätään kamerasta ulos. Harmi. Ja harmi muutenkin, miten Minäkään tätä blogia päivitän ilman kunnon tietokonetta.. ainakaan kovin usein.

Kakkajutut jatkuu..

Maxin kakasta löytyi tänään mato, tutkimuksien perusteella vaikuttaa siltä, että se on suolinkainen. Nyt löytyi syy siihen, miksei pikkuisen paino pysy muun kasvun mukana, ja mikä on ollut tämä viikonlopun jatkuva kakkasirkus.

Minähän siis olen jo ihan ok, ainakin suunnilleen, joten tuskin minulla mitään matoja on. Mami on ihan kauhuissaan täällä, pelkää että Max on menettänyt tärkeitä ravintoaineita ja että siksi madot ovat ehtineet aiheuttaa sen kehitykselle vahinkoa. Samaan syssyyn hän kehtasi pohtia, voiko Minua viedä agilityyn tänään, mutta onneksi hän tuli siihen tulokseen, että voi. Koska minä olen nyt suht kunnossa ja Minullakin oli oireita, se saa epäilemään johtuuko tämä homma sitten kuitenkaan madoista. Toisaalta kukaan muu, kuin Minä ja Max ei todella tiedä, kuka täällä on kakannut yöllä ja kuinka paljon, joten mami voi vain pohtia kuka on ollut oikeasti kipeänä ja kuka ei. Tällä hetkellä Minä kuitenkin olen kunnossa, hieman löysempää kakka on ja enemmän sitä on tullut kuin normaalisti, mutta siis se on kuitenkin aika pientä.

Jokatapauksessa, seurauksena on se, että joudutaan kumpikin syömään matokuuri. Maxille mami on suunnitellut sen antamista jo hetken aikaa, mutta nyt Minäkin joudun syömään sen, koska löytyi ihan oikeasti matoja. Yritin kieltäytyä, koska ei näin ylhäistä syntyperää oleviin koiriin mitään matoja tartu, mutta mami oli toista mieltä. Kuulemma varmuuden vuoksi se pitää syödä, varsinkin kun aikuisella koiralla ei välttämättä ole edes oireilua. Niin, ja kun kuitenkin on epäilys, että Minullakin on ollut pieniä ongelmia.

Inhoan noita pillereitä. Kyllä Minä tiedän, että jossain vaiheessa nyt keväällä olisin sen taas joutunut syömään kuitenkin, mutta että nyt jo. Edellisestä kerrasta ei nimittäin ole kauheasti aikaa, käytiin rokotuksissa joulukuun puolessa välissä, niin ennen sitä on saatu kuuri. Mami yrittää aina sotkea nuo pillerit ruokaan, murskaa ne, ja luulee etten huomaa niitä. Olen jo aika kehittynyt erottelemaan pienetkin pillerinmuruset ruuasta, mutta nyt mami keksi aivan uuden tavan: hän sotki ne ruokaöljyyn, jolloin minun oli pakko syödä se pillerikin, jos halusin syödä öljyn. Eihän se pilleri siinä maistu, mutta en voi sietää sitä, että Minua kusetetaan.

Mami oppi tästä ainakin sen, kuinka tärkeää oikeasti on muistaa antaa meille matolääkkeet säännöllisesti. Varsinkin tuollaisille pikkuriiviölle, jotka syö ulkona ties mitä heti kun silmä välttää.

Voihan kakka!

Me ollaan täällä Maxin kanssa jonkun mahapöpön uhreina. Eilen aamulla mamia odotti huone täynnä löysää kakkaa. Yritin ilmoittaa kyllä yöllä normaaliin tapaani, eli tipsuttelemalla, että haluan ulos, mutta ei kukaan tajunnut. Tai siis, mami ei edes herännyt, hän nukkuu aina niin sikeästi, ja isäntä ei ollut edes ajatellut sitä mahdollisuutta, että oikeasti haluan ulos sellaiseen kellon aikaan. Aamulla olinkin sitten ihan hiljaa paikallani, ajattelin vierittää syyn Maxin niskoille, mutta se oli aivan turhaa. Kyllähän mami tajusi määrästä ja muusta, ettei Max voinut yksin sitä saada aikaan, ja ei meistä kumpikaan (tietenkään) mitään toruja edes saanut. Eikai kukaan nyt tahallaan ripuloi omaa kotiaan. Otettiin päivä aika iisisti, ja ikävä kyllä tällaisissa tilanteissa on seurauksena myös se, ettei saa kunnon ruokaa saati herkkuja. Tänään aamulla minä olin jo ihan kunnossa, mutta pikku-riiviöllä on vielä ripuli. Sisälle se ei enää ole tehnyt mitään, mutta kakan koostumus vaan on ollut edelleen hieman outo.

Kukaan ei oikein tiedä mistä on kyse. Isäntä epäilee, että broilerinsiivissä on jotain vikaa, mami on varma, että syötiin koirapuistossa jotain epämääräistä (hän jumittui juttelemaan jonkun naisen kanssa, eikä vahtinut meidän tekemisiämme). Broilerinsiivet eivät maistuneet tai haisseet oudoilta, vaan tosi hyviltä, kuten aina, ja tuosta satsista on syöty jo aiemminkin, joten epäilen vahvasti että niissä olisi vikaa. Koirapuistoteoriaa en myöskään kannata, joskin Maxin kannalta se olisi ihan mahdollinen vaihtoehto, se idiootti kun pistelee suuhunsa ihan kaiken. Mutta siis Minähän en syö  mitään epämääräistä, paitsi jos löytyy jotain herkkuja tai jäniksenpapanoita, mutta olen niin fiksu, että erotan kyllä pilaantuneet jutut herkullisista. Luulisin ainakin.

Mami itsekin on hieman kipeänä, joten ollaan nyt sitten "sairasteltu" yhdessä. Tai lähinnä mami on sairastanut. Ehkä mekin olemme olleet normaalia rauhallisempia, mutta ei tässä nyt kuitenkaan mitenkään kuolemansairaita olla. Ehkä olemme nukkuneet vähän enemmän ja Maxikaan ei jaksa seurata mamia ihan joka paikkaan. Lähes normaalisti ollaan kuitenkin painittu keskenämme, käyty ulkona ja syöty pahat sairasteluriisimössömme. Ollaan nyt kolmestaan kotona, isäntä lähti eilen aamusta työmatkalle. Yleensä se on tarkoittanut sitä, että saan nukkua mamin kanssa sängyssä, mutta pikku-riiviön saapumisen myötä sekin on muuttunut. Mami ei halua jättää Maxiä yksin nukkumaan ja ei uskalla ottaa sitä sänkyyn, kun pelkää että se ei tajua sen olevan poikkeustilanne. Voipi olla, ei tuo otus mikään järjenjättiläinen ole, mutta olen kyllä vahvasti silti sitä mieltä, että Minua ei pitäisi rankaista toisen tyhmyydestä.

Sisko ja sen veli

Alkuviikosta oltiin moikkaamassa kaveriani Brunoa. Tai no, ei se edes mikään kaveri ole, vaan hönö, vanha, tohelo herra, jonka kanssa on vaan pakko kuulemma tulla toimeen. Ja kyllähän Minä tulenkin. Ensimmäisellä kerralla tein sille selväksi kuka määrää, se vaati vähän tarttumista hampailla, mutta ainakin herra tajusi asemansa. Hönö se on, painaa kolme kertaa niin paljon kuin minä ja ei silti uskalla vastustaa. Tosin, samapa tuo olisi, pistäisin sen ruotuun kuitenkin.

Mutta siis niin, siihen alkuviikkoon.. Bruno varasti Maxin lelun ja kun Max koitti hakea sitä takaisin, Bruno kehtasi murista Maxille! Voitteko kuvitella, Minun pikkuveikalleni! Ainoa, joka sitä ärsyttävää riiviötä saa komentaa, olen Minä. Pakkohan siihen siis oli puuttua ja ilmoittaa Brunolle, ettei tämä nyt vaan sovi. Max-pelkuri tosin oli luikkinut jo pakoon, joten Bruno sieppasi lelun mukaansa paetessaan. Menköön, jos kerta Max ei uskalla leluaan hakea, mutta ainakin Bruno sai tietää kelle saa murista ja kelle ei.

Eilen tuli uusi ruokakuorma! Mami täydensi siis meidän ruokavarastoja, ja saatiin taas laatikollinen broilerinsiipiä. Mami raahasi sen kylpyhuoneeseen, jossa pilkkoi sen pienempiin pusseihin. Koitin keksiä miten pääsisin käsiksi siihen laatikkoon, makasin kylpyhuoneen oven edessä ja  mietin miettimistäni, mutta en taaskaan keksinyt mitään järkevää. Täytyy jatkaa pohtimista, sellainen laatikko tulee nimittäin taas uudestaan jossain vaiheessa.. Siipien lisäki nuo kävivät muutenkin ostamassa meille kaikkea. Jättivät törkeästi Minut kotiin nakertamaan herkkua (toisaalta, ihan mieluusti otin sen herkun ja jäin kotiin nukkumaan lämpimään huopaan..) ja ottivat Maxin mukaan. Max kuulemma tarvitsee haalarin viimeistään ennen kuin lähdetään mummolaan maaliskuun alussa. Eivät kuitenkaan löytäneet sopivaa. Sen sijaan saatiin uudet hienot ruokakupit ja todella herkullisia nameja (jotka noiden ihmisotusten mielestä haisevat ihan hirveälle ja emme kuulemma saa niitä lisää ennen kesää, jolloin voimme syödä ne ulkona.. pöh).

Muuten täällä ei olekaan nyt tapahtunut mitään erikoista. Mami on ollut töissä ja muutenkin nyt kiireinen muutaman päivän. Eli siis normaaleja kävelylenkkejä ja leikkimistä sisällä. Nyt loppuviikon isäntä on taas aika paljolti töissä, mutta mami on vapaalla, joten luultavasti touhuillaan sitten keskenämme jotain kivaa. Jos vaan ei tule taas kauheat pakkaset, niin päästään varmaan taas piiiitkälle lenkille ilman hihnoja. Metsään tai pellolle, sitä siis odotellessa!

Talven ihmemaa

Nyt on ollut niin kylmä, että olen viettänyt aikaani rennosti huovan alla maaten ja nauttien lämmöstä. Viikonloppuna oli aivan jäätävää ja onneksi myös mami tajusi, ettei meitä kannata sen kummemmin viedä pihalle. Vaikka siis on kaikenmaailman villapaitoja ja takkeja ja haalareita ja tossuja.. jopa Maxin mielestä oli vähän liian kylmä, mutta sen varusteet onkin vielä hieman huonommat, mamin täytynee korjata tilanne viimeistään ennen kuin suuntaamme pohjoiseen mummolaan.

Alkuviikosta oli jo lämpimämpää ja käytiin piiitkä lenkki läheisellä pellolla. Mami ei ole vielä tottunut siihen, että koirat eivät aina kävele polkuja pitkin siististi, joten puki meille molemmille villapaidat. Minullahan siinä ei tullut mitään ongelmaa, mutta koska Max vietti kokoaikansa sukellellen kinoksissa, oli hän pian ihan valkoisen lumen peitossa ja ruumiin, sekä auringon lämmöstä koko paita meni ihan märäksi. Onneksi oli lämmin ja ipana selvisi loppulenkin ilman vaatteita. Mutta siis, oltiin puolitoista tuntia ulkona, Minäkin, ja se on paljon (ainakin Minulle näin talvisin..)! Hienovaraisesti koitin välillä vihjaista, että voitaisiin jo palata takaisin, mutta mami ja Max nauttivat niin kovasti auringosta, etteivät tainneet edes tajuta. Ja täytyyhän se tunnustaa, että oli Minustakin varsin kivaa ladata välillä akkuja auringossa.

Maanantaina oltiin myös agilityssä ja päästiin harjoittelemaan oikein kunnolla, kun paikalla oli Minun lisäkseni vain yksi koira. Saatiin oikein yksityisopetusta. Keppeihin otettiin avuksi ohjurit, joten ne rupesivat sujumaan varsin hyvin. Yritin tosin alkuun hieman testailla mamia kuinka tosissaan hän on, ja hieman oikaisin.. valitettavasti se ei kuitenkaan kannattanut, koska nami jäi saamatta, ja lopulta suostuin kokeilemaan hommaa ihan oikein. Ensi maanantaina jää koulu sitten taas välistä, kun mami joutuu töihin.

Tässä vaiheessa täytyy myös todeta se, että Max on ehkä sittenkin ihan ok kaveri. Ei mitään sellaista, että olisin luovuttamassa tai suostumassa mamin tahtoon, mutta ajattelen tätä hommaa siltä kannalta, että "pidä ystävät lähelläsi, mutta viholliset vieläkin lähempänä". Ja sitäpaitsi, pieni painimatsi silloin tällöin piristää kummasti, ei se välttämättä tarkoita sitä, että tykkää siitä painikaverista..

Agilityn huumaa

Keskiviikkona oli sitten agilityn alkeiskurssin viimeinen kerta. Keppejä taas kertailtiin ja kuten viimeksi kerroin, ne alkavat sujua. Edetään niiden kanssa hitaasti, mutta varmasti. Kertauksessa olivat myös putki ja rengas, ja niiden kanssa ei ollut mitään ongelmia (niin kuin se nyt olisi ollut mikään yllätys kellekään, puhummehan me sentään Minusta..). Oli kyllä aivan erikivaa! Kylmyyskään ei haitannut Minua lainkaan, kun sain juoksennella, hyppiä ja pomppia. Niin, ja täytynee mainita, että agilityssä on sekin hyvä puoli, että siellä saa namia. Tosin (hassua että MINÄ sanon tämän), agilityssä ne namit eivät ole se pääjuttu, vaan hauskan pito.

Tosiaan, tämä oli viimeinen kerta ja mami oli vaikean valinnan edessä: jatketaanko toisessa ryhmässä talven yli vai jatketaanko vasta keväällä. Tällä hetkellä kaikkia esteitä ei voi käyttää ja treenit perutaan, jos on liian huono ilma tai liikaa pakkasta. Toisaalta, meistä molemmista tämä on niin hauskaa, ettei malttaisi odottaa kevääseen. Punnittuaan molempia vaihtoehtoja, mami päätti että jatketaan toisessa ryhmässä, jee! Ensi viikolla ei päästä vielä mukaan, kun mami on suunnitellut työvuoronsa tyhmästi, mutta sitten seuraavana maanantaina mennään taas!

P.S. Tiedättekö mikä on todella tyhmän näköistä? Koira, joka yrittää näyttää jänikseltä. Isäntä on päättänyt opettaa Maxin istumaan "niin kuin jänis" ja Maxin mielestä se on jotenkin tosi hauskaa. En voi ymmärtää..

Älä kerro äidille

Kerron teille salaisuuden, jota ei missään nimessä saa kertoa mamille. Tänään Minä leikin Maxin kanssa. Siitä ei saa kertoa, koska mami voisi luulla, että olen pehmentynyt ja ruvennut taas hyväksymään Maxin. Todellisuudessa Minulla ei nyt vaan sattunut olemaan parempaakaan tekemistä, joten ihan turha mainitakkaan mokomasta asiasta. Unohdetaan se siis saman tien.

Tänään käytiin kaikki kolme yhdessä päivälenkillä. Meillä on ollut vähän laiska viikonloppu, kun mami oli töissä ja isäntä hoiti meitä. Hän ei ole mikään ulkoilmaihminen varsinkaan näin talvella, joten vietettiin melko rauhallinen viikonloppu. Tänään sitten päästiin kunnolla purkamaan energiaa lumiseen metsään. Mami päätti, että me raivataan polku läheiseen metikköön, jotta me Maxin kanssa päästään juoksemaan vapaana. Lunta on tullut muutaman päivän ajan aika paljon, joten voin sanoa ettei näin pienille koirille se eteneminen ollut kovin helppoa! Kuljettiin tosin mamin perässä, mutta kyllä silti sitä lunta vastaan sai taistella. Max nyt tosin on ihan hullu ja loikki siellä kinoksissa miten sattuu, niin että välillä hänestä näkyi vain heiluva hännänpää..

Max on keksinyt oivan keinon ärsyttää Minua lisää. Se luulee olevansa jo iso poika ja yrittää pissata kuin mies. Ei se vielä ihan putkeen mene ja näyttää lähinnä typerältä. Mutta siis, siinä ohessa se on ruvennut merkkamaan, mikä tarkoittaa sitä, että se merkkaa myös kaikki Minun vaivalla tekemäni merkit! Täytyy keksiä tähän nyt nopeasti joku taktiikka, tai kohta kaikki naapuruston koirat luulevat Minun menettäneen valtani, ja sitähän me emme voi hyväksyä!

Voi kurjuuksien kurjuus

Eilen oli taas pitkästä aikaa agility! Oli tosi kivaa, vaikka paljonkaan asioita ei pystytty tekemään lumen ja jään vuoksi. Muutamia hyppyjä kuitenkin päästiin kokeilemaan ja keppejä. Alan pikkuhiljaa tajuamaan keppien idean, mamin ei tarvinnut kokoajan olla näyttämässä miten homma toimii, kun alan jo itsekkin tajuta miten niitä pujotellaan. Ensimmäinen keppi jää vasemmalle puolelle, toinen oikealle ja niin edelleen. Välillä menen kyllä vielä sekaisin, mutta mami korjaa aina nopeasti. Saa nähdä päästäänkö ensi viikolla tekemään mitään. Toivottavasti päästään jatkamaan sitten taas keväämmällä kunnolla, tämä on niin hauskaa!

Olen ollut hieman masentunut nyt muutaman viikon, itseasiassa tuo agility oli pitkästä aikaa ensimmäinen asia, mikä todella sai Minut innostumaan. En itsekkään oikein tiedä miksi. Ei vaan oikein huvita mikään. Ehkä se johtuu tuosta kylmästä ja pimeästä. Olisi kiva päästä taas vihreään metsään juoksemaan, en jaksa odottaa, että tulisi jo kesä! Tällä hetkellä tosin kevätkin olisi jo lupaava alku.. Kuulin juuri juttua, että oltaisiin Maxin ja mamin kanssa lähdössä mummolaan maaliskuun alussa. Mummolassa on tosi kivaa, siellä saa ihan kauheasti kaikkia herkkuja ja joku on kokoajan rapsuttamassa! Tosin, koska mami tulee mukaan, tilanne ei ole aivan niin lupaava herkkujen osalta.. Huono puoli on se, että se on aika pohjoisessa ja siellä on ihan varmasti tosi kylmä ja tosi paljon lunta.

Koska minua ottaa päähän muutenkin, en jaksa edelleenkään katsella Maxia. Onneksi se on ruvennut tajuamaan, että kannattaa pysyä kaukana. Edelleen ulkona se tosin luulee, että sillä on lupa leikkiä Minun kanssani. Me tosin ei käydä nyt kauheasti yhdessä ulkona, koska mamilla on mennyt hermo. Minä en jaksa olla ulkona ja Max on taas ihan hulluna. Lisäksi Maxille pitää kuulemma opettaa lenkkeilytapoja, mikä ei onnistu niin hyvin, jos Minä olen mukana. Sopii Minulle. Mami on päättänyt olla välittämättä Minun protestistani ja Maxin huomioimattomuudesta. Edelleen nimittäin Max pyörii ympäriinsä miten haluaa ja asuu edellee samassa huoneessa Minun kanssani. Tai siis Minun huoneessani. Mami on ilmoittanut, että Max asuu nyt täällä ja että Minä en voi sille mitään. Kuulemma vain parempi tottua asiaan. Katsotaan kuka luovuttaa ensin.

Maxista piti vielä mainita se, että se on jo ihan hurjan iso! Taitaa olla jo hieman Minua korkeampi ja painaakin jo melkein 8 kiloa. Se tosin näyttää edelleen tosi laihalta, joskin alkaa näyttää jo ihan koiralta. Se ei ole enää sellainen söpö pieni pallukka. Mami luulee, että Max on ihan äärettömän fiksu. Se ei todellakaan ole niin älykäs kuin Minä. Raukka tottelee aina, kun joku käskee. Minä sentään tajuan, että totteleminen riippuu täysin siitä, mitä saa palkkioksi. Tuo ääliö vain istuu, menee maahan, kumartaa tai antaa tassua, kun joku sitä jaksaa pyytää.

Joo joo, on talvi..

Eilen mami vei Maxin yksinään pitkälle lenkille, kuulemma Maxin oli opeteltava hieman tapoja. Hyvä! Sain jäädä yksin lämpimään isännän kanssa ja pikkuriiviö pääsi sekoilemaan lumeen niin paljon kuin jaksoi. Ikävä kyllä, kun he saapuivat takaisin kotiin, oli Minun lenkkini vuoro. Valitettavasti Max oli käyttäytynyt todella nätisti ja hihnassa kulkeminenkin oli alkanut sujumaan, joten mami oli hyvällä tuulella eli innokkaana pitkää lenkkiä varten. Minua ei edelleenkään kiinnosta tuo kylmyys. Tein taas tarpeeni ja vedin jarrut pohjaan. Mami yritti kiskoa ja houkutella nameilla ja ties millä poppaskonsteilla, mutta jos Minä päätän jotain, se myös pitää. Vastaan tuli sitten vanhempi nainen koiransa kanssa, joka naureskeli mamin yrityksille. Hänestä oli kovin hassua, ettei koira suostu lähtemään lenkille. Yritti lohdutella vielä mamia, että kyllä se vielä tottuu. Hahaha. Onneksi mami on fiksu, ja se sai hänetkin tajuamaan, että Minä olen jo 6-vuotias, ei Minusta talvikoiraa enää saa. Niimpä hän tajusi luovuttaa ja Minä pääsin lämpimään sisälle.

Tänään en päässyt niin helpolla. Mami sai houkuteltua isännänkin mukaan, joten Minulla ei ollut toivoakaan jäädä kotiin yksinäni. Villapaidat siis vaan päälle ja menoksi! Max oli taas ihan innoissaan. Päästiin juoksemaan vapaana ja Max vaan sukelteli lumikasaan ja veti ihan ihme spurtteja. Minä jaksoin hetken aikaa juosta lelun perässä ja metsästää keppejä, mutta sitten meni hermo. Asetuin mamin jalkojen viereen tärisemään ja katselin häntä kauniilla, surullisilla, ruskeilla silmilläni. Häneen se ei toiminut, mutta lopulta isäntä huusi, että nyt on aika mennä kotiin, Lara jäätyy. Tyhmä Minä, olisihan se pitänyt tajuta, että hänet Minun olisi pitänyt valita uhrikseni!

Talvi tuli sittenkin

Perjantaina taisi vielä sataa vettä ja olla tosi kurja ilma. Lauantai aamuna kun herättiin seitsemän aikaan maa olikin aivan valkoinen! Aamulenkki oli todella piristävä, ketään ei ollut liikkeellä missään ja Minä sain juosta vapaana. Ei ollut ihan kauhean kylmäkään, vaikka olikin luultavasti pakkasta. Sellainen juuri sopiva talvinen aamu. Illasta sitten tuntuikin jo paljon kylmemmältä. Aamulla minulla ei ollut edes takkia, kun mamillekin koko talvihomma tuli ihan yllätyksenä, mutta vaikka illalla se takki jo päällä oli, tuntui silti silloin paljon kylmemmältä.

Mami oli päivän töissä, mutta päästiin sitten kunnolla ulkoilemaan kun hän tuli iltapäivästä kotiin. Minua tosin asia ei voinut ihan hirveästi kiinnostaa, miksi suotta rämpisin kylmässä lumessa ulkona, jos voin maata lämpimän huovan päällä sisällä? Max sen sijaan on ihan hulluna. Hänestä lumi on jotain maailman ihaninta! Se ryntäilee ja säntäilee ja yrittää siinä ohessa vielä syödä kaikki eteensä sattuvat lumet. Se on aika hulvattoman näköistä. Toisaalta myös hieman raivostuttavaa, koska Minua ei jaksa kiinnostaa ja haluaisin vaan pikaisesti sisälle. Koska Max on niin innoissaan, ei mamillakaan siis tunnu olevan kiire mihinkään. Niimpä käytiin vielä juoksemassa läheisellä kentällä irti. Mami olisi kai halunnut että me leikitään, mutta turha toivo. Onneksi hänellä oli lelu mukana, niin Max jaksoi leikkiä ilman minuakin.

Tänä aamuna oli vielä kylmempi kuin eilen. Sunnuntai aamuna kuuluu nukkua pitkään ja ottaa iisisti koko päivä! Mami kuitenkin meni töihin, joten mekin jouduttiin heräämään ajoissa ulos. Minua ei koko homma huvittanut pätkääkään ja ilmoitin pissan jälkeen lähteväni takaisin sisälle. Sen verran käveltiin, että Maxikin pääsi tekemään tarpeensa (pikkuinen muuten nosti ensimmäistä kertaa kunnolla jalkaa, ehkä siitä vielä tuleekin mies!), mutta sitten onneksi suunnattiin kotiin. Voin vain aavistaa, että mamilla on pahuuksia mielessä iltapäivästä, kun hän saapuu kotiin: hän varmasti raahaa meidät taas ulos pidemmälle lenkille kun "on niin ihana talvinen sää kerrankin". Argh.

Sataa, sataa ropisee..

Tylsää. Pari päivää oli lunta maassa, se oli ihan kiva, vaikka en pidäkkään kylmästä. Lumi on kuitenkin suhteellisen kuivaa. Kylmääkin enemmän inhoan märkää. Nyt on maa loskassa ja taivaalta sataa kaatamalla vettä. Hyi.

Sunnuntaina oli kiva päivä. Silloin ei ollut edes lunta vielä, mutta oli hieman pakkasta. Laitettiin uudet villapaidat päälle ja mentiin koko perheen voimin päiväkävelylle. Oli kiva saada isäntäkin mukaan. Max tosin olisi voinut jäädä kotiin. Hän ärsyttää minua edelleen aika kovasti. Sunnuntaina mami heitteli Minulle keppiä ja tuo ääliö yritti vaan kokoajan varastaa sen itselleen. Sama kotona kaikkien lelujen kanssa. Ja jos yritän nukkua, riiviö hyppii päälle ja yrittää saada Minut leikkimään. Viime yönäkin meni varmaan puoli tuntia, että sain ruveta vihdoin nukkumaan.

Niin, ja Max on ruvennut pissailemaan. Eilen illalla se pissasi varmaan kymmenen kertaa ja tänä aamuna kolmesti reilun tunnin sisään. Toivoin, että se olisi saanut mamin ja isännänkin raivostumaan, mutta ei! Mami vain on huolissaan ja epäilee pissatulehdusta. Pah, sanokaa minun sanoneen, tahallaan se sen tekee. Riiviö mikä riiviö.