Koira ja hänen henkilökuntansa

Kun mamin äiti aikoinaan ensimmäisen kerran vieraili meidän nykyisessä kodissa, toi hän mukanaan lahjan. Kyltin, jossa kerrottiin täällä asuvan koira ja hänen henkilökuntansa. 

Säännöllisin väliajoin mami naureskelee sille ja sen paikkansa pitävyydelle. Viimeksi tänään. Minä olen nimittäin saanut oman peiton ja siivouksen yhteydessä mami vaihtoi pussilakanat heidän sänkyyn ja myös minun peittooni. Mami vastusti alunperin koko peitto ideaa, mutta isännästä minun kuului saada sellainen. Varsinkin nyt kun ei päästä enää sohville. Isäntä ymmärtää, että tyynyt ja koirienpedit ovat aivan liian kovia ilman peittoa näin ylhäiselle henkilölle.

Tänään mami myös huomasi tiedustelevansa minulta, haluaisinkö lähteä hänen ja Maxin kanssa päivälenkille. Minusta siinä ei ole mitään outoa. Tosin, yleensä hän raahaa minut pihalle sanoin mitä tahansa. Sillä tavoin hän luulee, että hänellä on jotain valtaa. Todellisuudessahan koko arki pyörii minun ympärilläni, vaikkeivät ihmiset sitä aina tajuakaan, ja vaikka mami raahaa minut lenkille, niin se lenkki jää varsin lyhyeksi jos minua ei kiinnosta. Muuten kyllä lenkkeilen mielelläni, mutta kysympä vaan että ketä kiinnostaa kävellä ulkona, jos siellä on huono ilma. Märkää tai kylmää tai molempia.

Viime maanantai oli varsinaisen hyvä esimerkki huonosta säästä. Syysmyrksy päätti saapua Etelä-Suomeen ja vaikka lehdet väittivätkin sen jääneen heikoksi, minulla on omakohtaista kokemusta siitä että kunnon myrsky se oli. Onneksi mami tajusi viedä meidät sen aikana vaan pikapisulenkille, eihän tuollaisessa ilmassa ulkoile Maxikaan! Aikaisemmin illalla tosin ei ollut ihan niin paha tuuli eikä sadekaan ja sen aikana Max olisi kyllä ollut innoissaan menossa agilitytreeneihin. Mami kuitenkin jänisti ja jäi ipana ilman treenejään. Siellä se ravasi eteisen ja mamin väliä vinkuen ja ihmetellen, miksi ei mennäkään.

Maxin edelliset agilitytreenit menivät kuulemma ilmiömäisesti, se tajusi vihdoin keppienkin idean. Pujotteli ne tuosta noin vaan. Oli kuulemma tehnyt koko radan aivan innoissaan, mami ei ollut edes pysynyt kunnolla perässä, mutta se kuunteli tarkkaan mitä mami huuteli ja teki kaikki esteet juuri oikeassa järjestyksessä ja oikein päin. Siitä rohkaistuneena mami ilmoitti meidät epävirallisiin kisoihin lauantaiksi. Molemmat on ilmoitettu sekä hyppy- että agiradalle. Saa nähdä mitä siitäkin tulee. Minä en ole hetkeen treenannut ollenkaan ja Max, no Max on Max. Raporttia siitä luvassa siis viikonlopun jälkeen.

Brassien kootut kolttoset

Mami on kuulemma saanut tarpeekseen brasseista. Ollaan liian älykkäitä, vilkkaita, kokeilunhaluisia, itsepäisiä ja ties mitä. En voi väittää vastaan, mutta valittamisen sijaan mamin pitäisi olla ylpeä kun saa viettää aikaansa näin viehättävien persoonien kanssa! Max nyt välillä on vähän tohelo, mutta se on varsin hauska kaveri ja onhan siitä seuraa, varsinkin mamin vedättämisessä jonka se osaa 6-0.

Viimeisin juttu, jonka se keksi, liittyy sohviin. Meiltä on kielletty sohvalle meno pääsääntöisesti. Nuo ihmiset ovat kuitenkin tosi huonoja asettamaan absoluuttisia kieltoja tällaisissa asioissa, ja päästäänkin usein sohvalle heidän viekkuunsa. Tällöin saadaan olla huovan päällä. Minä olen jo aikaa sitten tajunnut, että mitä vaan saa tehdä, kunhan kukaan ei näe. Siksi usein menenkin sohvalle kun ihmiset ovat yläkerrassa, ja kun kuulen heidän tulevan alas, hypähdän nopeasti matolle. Mami tietää tämän, koska kuulee minun hyppäävän alas ja jätän jälkeeni pakostakin lämpimän painauman, mutta hän ei voi rangaista minua, koska ei saa kiinni itse teosta. Maxista tämä on turhan lyhytnäköinen ratkaisu, koska sohvalla ei pysty olemaan jos joku muu on huoneessa. Niinpä se kehitti pienessä päässään ajatuksen, että ihmiset eivät rankaise, jos se asettuu huovan päälle sohvalle. Ja oikeassa oli, mami meni ihan hämilleen kun löysi tuon koikkalaisen sohvalta, jossa se oli asetellut kaikki pitkät raajansa tarkasti viikatun huovan sisälle. Tosin, tämä oli viimeinen pisara mamille, ja vaikka hän ei voinutkaan pidätellä nauruaan, hän vannoi ettei enää ikinä ota yhtään brassia.

Tosiaan, ei tuo mikään iso juttu sinällään ollut, vain pilkahdus meidän kyvyistämme, mutta kun varsinkin Max on muutenkin ruvennut koettelemaan kunnolla mamin hermoja. Minä olen rauhallisempi siinä suhteessa, ja käytän taitojani vain jos on jotain mitä todella haluan. En jaksa nähdä vaivaa minkään pikkujutun tähden, herkkujen vuoksi nyt olen valmis ihan mihin vaan, kiipeän vaikka keittiön jakkaraa pitkin niitä hakemaan, mutta Maxille palkkio ei merkitse niin paljon vaan sille on suurta huvia yrittää löytää kaikenlaisia porsaanreikiä ja keksiä jekkuja. Sitten toki, kun se on keksinyt jonkun jutun se ei jaksa sitä kokoaikaa tehdä, vaan silloin kun se hyötyy siitä, ja se keskittyy uusien juttujen keksimiseen. Sehän osaa availla esimerkiksi ovia. Mami ei tosin ole vielä aivan vakuuttunut tästä, koska Max tekee sen vain silloin tällöin, mutta mami on sen jäljillä. Ei ole mitään muutakaan selitystä avoimille oville, jotka ihan varmasti on suljettu aiemmin.

Max siis kehittää meille kaikille ohjelmaa parhaansa mukaan, mikä on kyllä kieltämättä minusta varsin piristävää. Mami repii säännöllisesti pelihousujaan, mutta se tekee siitä vaan vieläkin hauskempaa. Mamista se voisi keskittyä käyttämään taitojaan agilityssä. Maxillä on nyt menossa siis vähän uhmakkaampi vaihe muutenkin, joten se yrittää lähinnä tehdä mitä sitä itseä huvittaa. Viime treenit olivat kuulemma kaiken huippu, kun se päätti tehdä kaikki esteet väärässä järjestyksessä, juuri siten kun sitä itseä huvitti, eikä suostunut kuuntelemaan mamia ollenkaan. Minun treenini loppuivat talveksi ja nyt mami kiroaa että olisi vaan pitänyt jatkaa niitä ja pistää Max tauolle. Jäähyjä on siis sadellut tuolle pikkuriiviölle, mutta onneksi ollaan molemmat kuitenkin tosi hyviä saamaan mami heltymään ja suurimman osan uhkauksistaan latelee naurunsa lomassa, samalla kun maataan hänen sylissään rapsuteltavana. Luulee olevansa kovakin johtaja, mutta oikeasti ihan meidän tassun alla.