Rakastan aurinkoa ja rakastan sitä, kuinka se lämmittää! Näin keväällä Minua ei haittaa edes sulavista lumista syntyvä vesi ja loska, kuka jaksaa mokomista murehtia, kun on muuten niin ihanaa! Mami sanoi juuri eilen, että yhden pennun sijasta hänellä on niitä nyt kaksi. Minkäs teet, olen vain niin innoissani, kun kesä on kohta taas täällä! Kevään myötä tuota ipanaakin jaksaa katsella ja nyt kun aurinko on ladannut akut täyteen, niin jaksaa leikkiäkin sen kanssa. En malta odottaa, että päästään yhdessä metsään juoksemaan! Ja koirarannalle! Vaikka Minähän en kyllä ui, mutta siellä on ihana ottaa aurinkoa ja juoksennella.
Ikävää tässä on ollut se, että mami on ollut kipeänä, eikä ole jaksanut meidän kanssa kauheasti ulkona touhuta. Toisaalta, se on tarkoittanut paljon nameja sisällä kaikennäköisten aktivointilelujen ja naminmetsästyksien muodossa. Agilitykin jouduttiin jättämään välistä tällä viikolla. Viime viikolla onneksi päästiin ja sieltä oli jo saatu lumet pois kentältä, niin että päästiin treenaamaan vähän paremmin. Harmitti siis kunnolla, kun ei nyt päästy. Ensi maanantaina sitten.
Pikku-ipanakin kuulemma pääsee aloittamaan agilityn jossain vaiheessa. Mamin mielestä se on lupaavan oloinen tapaus. Se on ollut ihan unelmapentu: se ei ole tuhonnut juurikaan mitään, osaa jo perustavat, tottelee ja oppii asiat nopeasti. Välillä mami ei kuulemma edes muista sen olevan vielä pentu. Kokoajan saa kuulla, kuinka kamala Minä olin pentuna ja kuinka ihana pentu Max on. Phah. Mami ei tajua, että Minuahan hänen kuuluisi kiittää. Kuka on opettanut pikkuiselle kaikki jutut? Kuka pitää sille seuraa, kun ihmiset on poissa kotoa, niin ettei sen tarvitse keksiä mitään omia, luvattomia puuhia? Kuka komentaa sitä ja opettaa tapoja? Niin juuri, Minä. Ilman Minua tuo olisi aivan samanlainen pikkuriiviö, kuin Minäkin olin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti