Elämää Maxin kanssa

Nyt alkaa mennä hermo. Tuo pikkurotta on varsin mukavaa leikkiseuraa, mutta voisiko se olla edes yhden yön hiljaa? Muutenkin se on ihan hassu pikku stressi-erkki. Jos jäämme kahdestaan kotiin, se ei kykene ymmärtämään, että kyllä ne vielä takaisin tulevat. Tai kykenee, mutta se kestää aina hetken. Ja voi elämä sitä mekkalaa, kun se kuulee, että ihmiset tulivat takaisin.

Viikonloppu oli kyllä varsin mukava, joskin mami oli hieman väsynyt varsinkin sunnuntaina. Tässä tapauksessa voin sanoa, että onneksi tuo Mäxiläinen muutti meille. Meillä oli varsin kivaa yhdessä. Ei se ole hassumpi kaveri silloin, kun tekee mieli leikkiä. Toisaalta, minä joudun ottamaan hieman rauhallisemmin, kun Max on vielä niin pieni ja heikko. En nyt kuitenkaan halua tappaa sitä. Eilen pääsimme myös kentälle juoksemaan ja täytyy sanoa, että tunsin itsenikin ihan pennuksi siellä kirmatessa.

Tänään kävimme mamin ja Maxin kanssa pienellä bussimatkalla, ja sen jälkeen pääsimme vielä metsään juoksemaan. Max osasi onneksi käyttäytyä bussissa, niin minun ei tarvinnut hävetä. En olisi vielä viikko sitten uskonut, että tämä Max-tilanne voisi kääntyä näinkin hyväksi. Vielä täytyy kyllä hieman miettiä, miten saisin tästä vielä suuremman hyödyn irti. Nameja tulee ainakin enemmän, tosin niiden vieminen Maxilta on vaikeutunut, kun mami on ruvennut puuttumaan vähän liikaakin meidän välisiin juttuihin. Ruokakupille kyllä pääsin tänä aamuna, kun sen suhteen mamin silmä on jo ruvennut välttämään. Phah, raukka luulee, että olisin muka jo "oppinut" ettei siihen saa koskea. Kaikkeen saa koskea, kunhan kukaan ei ole näkemässä, eikä siitä jää verekseltään kiinni.