Eilen mami vei Maxin yksinään pitkälle lenkille, kuulemma Maxin oli opeteltava hieman tapoja. Hyvä! Sain jäädä yksin lämpimään isännän kanssa ja pikkuriiviö pääsi sekoilemaan lumeen niin paljon kuin jaksoi. Ikävä kyllä, kun he saapuivat takaisin kotiin, oli Minun lenkkini vuoro. Valitettavasti Max oli käyttäytynyt todella nätisti ja hihnassa kulkeminenkin oli alkanut sujumaan, joten mami oli hyvällä tuulella eli innokkaana pitkää lenkkiä varten. Minua ei edelleenkään kiinnosta tuo kylmyys. Tein taas tarpeeni ja vedin jarrut pohjaan. Mami yritti kiskoa ja houkutella nameilla ja ties millä poppaskonsteilla, mutta jos Minä päätän jotain, se myös pitää. Vastaan tuli sitten vanhempi nainen koiransa kanssa, joka naureskeli mamin yrityksille. Hänestä oli kovin hassua, ettei koira suostu lähtemään lenkille. Yritti lohdutella vielä mamia, että kyllä se vielä tottuu. Hahaha. Onneksi mami on fiksu, ja se sai hänetkin tajuamaan, että Minä olen jo 6-vuotias, ei Minusta talvikoiraa enää saa. Niimpä hän tajusi luovuttaa ja Minä pääsin lämpimään sisälle.
Tänään en päässyt niin helpolla. Mami sai houkuteltua isännänkin mukaan, joten Minulla ei ollut toivoakaan jäädä kotiin yksinäni. Villapaidat siis vaan päälle ja menoksi! Max oli taas ihan innoissaan. Päästiin juoksemaan vapaana ja Max vaan sukelteli lumikasaan ja veti ihan ihme spurtteja. Minä jaksoin hetken aikaa juosta lelun perässä ja metsästää keppejä, mutta sitten meni hermo. Asetuin mamin jalkojen viereen tärisemään ja katselin häntä kauniilla, surullisilla, ruskeilla silmilläni. Häneen se ei toiminut, mutta lopulta isäntä huusi, että nyt on aika mennä kotiin, Lara jäätyy. Tyhmä Minä, olisihan se pitänyt tajuta, että hänet Minun olisi pitänyt valita uhrikseni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti